ihana viritys

Kohti kevättä

2012-02-13T22:18:00.001+02:00

Kevään teemana käsityön taiteen opinnoissa on arjen muotoilu. Minulla nappasi erityisesti tämä kysymyksenasettelu: millä tavoilla muotoilu voi vastata ihan oikeisiin arjessa vastaantuleviin kysymyksiin ja ongelmiin. Kävimme viime viikolla opiskeluporukan kanssa Designmuseossa ja ymmärsin nyt ensi kerran, miten todella hedelmällistä on käydä katsomassa näyttelyitä yhdessä. Kaksi- tai kolmetoista silmäparia näkee paljon enemmän kuin yksi. Toisten kriittisten ja pohtivien kommenttien kuuleminen pakottaa ajattelemaan itsekin hiukan enemmän. Oikein hyvä.

Kun tässä mietin eteen ja taaksepäin, niin tuntuu että eniten olen toistaiseksi oppinut metatasolla (mikä minulle helposti tarkoittaa kehän kiertämistä). Silti joitain ihan arvokkaitakin kiteytyksiä on syntynyt. Yksi: kun tulee paljon vaikutteita ulkoa ja ideoita omasta päästä, niin pitää harjoittaa tietoista läsnäoloa näiden kaikkien ajatuksenpätkien suhteen. Toisin sanoen ei pidä juosta kaiken tippaleivässä liikkuvan perässä. Kaksi: pitää tehdä asioita huolella loppuun. Yhdestä huolella läpikäydystä prosessista oppii aivan eri asioita kuin siitä, että tekee paljon, mutta jotenkin kiinnittymättömästi, sieluttomasti.

En ole kaikin kohdin ihan varma, miten fiksua on käydä rinnakkain kaksia taideopintoja (kun siis on vielä ammattityötkin), mutta usein nämä kaikki kyllä ruokkivat toisiaan. Tänään pianisti jonka kanssa jälleen hioin lauluja, sanoi että kyllä tällainen tavoitteellinen harjoittelu kehittää ihmistä muutenkin, ei vain laulutaitoa. Se on niin totta. Ja tässä tullaankin kolmanteen asiaan, jonka nyt ymmärrän entistä kirkkaammin: tavoitteellisuus on tärkeää. Ei pelkästään ulkoisilla mitoilla, vaikka niilläkin on merkityksensä. Lajissa kuin lajissa on omat aikojen kuluessa jalostuneet muotonsa ja tekniikkansa, jotka nyt vain on omaksuttava, että pystyy jossain vaiheessa ehkä ilmaisemaan sitä omaakin sisäistä maailmaansa. Oikoteitä ei ole, vaikka sitä tietysti salaisesti toivoisi. Kun tekee asioita tavoitteellisesti ja tiiviissä ohjauksessa, joutuu auttamatta kohtaamaan itsensä ja oppimaan jotain oikeasti uutta.

Pari viikkoa sitten koulussa pyydettiin pohtimaan omia tavoitteita tämän kevään opintojen suhteen. Yhä enemmän toiveeni painottuvat suunnittelun, muotoilun ja käsityötaiteellisen ajattelun (mitä se sitten onkin) perusteiden ymmärtämiseen, hahmottamiseen ja asteittaiseen tekemään oppimiseen. Siihen varsinaiseen tekemiseen. Mitä tämä konkreettisesti voisi tarkoittaa, niin toivoisin yhtä sellaista tekemisen prosessia, johon voisin olla sisäisesti tyytyväinen. Luulen että siltä pohjalta olisin tyytyväinen lopputulokseen, vaikka se näyttäisi miltä.

Piti myös miettiä millaista tukea kaipaisin ja mitä voin itse tehdä tavoitteitteni eteen. Rinnastan edelleen surutta lauluopinnot, omaan työhöni kuuluvan ohjaamisen ja opettamisen, ja nämä käsityön taiteen opinnot, ja huomaan kaipaavani aika tiukkaa otetta opettajilta. Olen niitä joilta pitää vaatia ja saa vaatia. Kaipaan palautetta joka ohjaa ajattelemaan ja tekemään asioita uudella tavalla. Itse voisin tehdä ainakin läksyni. Luulen että johonkin asti pääsisin tekemällä läksyni kunnolla. Mutta en kovin pitkälle. Kun opettelee ihan uutta asiaa, niin kyllä siihen tarvitsee käsitteellistä rakennetta, suoraa ohjausta ja tarkkaa palautetta tekemisistä.

Tästä se lähtee, ehkä, kenties. Ensimmäisiä havaintoja kevään projektin pohjaksi.

Tuplat

2012-01-29T11:49:00.001+02:00

Sain Katalta testattavaksi tuplatumppujen ohjeen - hyvin hyvällä hetkellä, kun juuri nyt eivät näpit tahdo pysyä lämpiminä millään. Onneksi enää ei tarvitse huolehtia soittosormista niinkuin kouluaikana. Kävin koulua Kristiinankaupungissa, ja jos joku sattuu tietämään kaupungin niin siellähän on se järkyttävän pitkä ja tuulinen silta... sen yli piti kävellä kaupungille ja soittotunnille ja mihin nyt olikin menossa.

No, tässä siis ensimmäinen yritys. Kävi ihan niinkuin Katalle ennustelin: tumput kyllä syntyivät, mutta tarkka ohjeenluku alkoi falskata sivun 2 alussa, ja sitten jouduin säätämään hamaan loppuun asti. Ja täysi mysteeri on, miksi päällistumppujen kärjistä ei tässäkään parissa millään tahtonut tulla samanpituiset. Ihmeellistä...

Teen kohta toisen parin, ja nyt luen ohjeen tarkemmin. Tässä vaiheessa uskallan kyllä jo uumoilla, että ohje on oikein hyvä, minä vain eksyin tippaleipääni taas.

Koulussa taas

2012-01-25T22:18:00.002+02:00

Oli jo kevätkauden toinen kerta käsityön taidetta. Viime viikolla meillä oli opettamassa taiteilija Raija Rastas, joka kertoi omien töittensä syntyprosesseista. Minulle oli todella tärkeää kuulla miten hän oikein sen tekee. Olin niin iloinen kun ymmärsin, miten läheltä hän onnistuu löytämään ratkaisut moniin kysymyksiin. Ei välttämättä mistään korkealentoisista taideteoreettisista pohdinnoista, vaan ihan tästä. Havainnoista, jatkuvasta aineiston keräämisestä, tekemisen kautta ajattelemisesta. Tosin juuri näin helpoltahan kaikki alkaa kuulostaa silloin kun tekijä on niin kokenut, ja niin sisällä ja yhtä tekemisensä kanssa, ettei teknisiä kysymyksiä enää tarvitse paljoakaan miettiä.

Miten se tehdään on kuitenkin minulle varmaan koko käsityön taiteen opintojen kantava kysymys. Miten ajatus tai tunnetila kanavoidaan näkyväksi tuotokseksi, joksikin perustelluksi, mielekkääksi, itsensä kantavaksi.

Ammattiopinnoissani olen sisäistänyt sen, että ihminen on kokonaan läsnä jokaisessa ilmaisussaan - venäläinen semiootikko Bahtin kiteytti asian näin. Mutta lauluopinnoissani olen oppinut, että jos haluaa ilmaista jotain, ei tämä periaate riitä kannattelemaan tekemistä. Että ajatus tai tunne tulisi ilmaistuksi, on välineen oltava hallinnassa. Laulussa tämä tarkoittaa ensinnäkin sitä, että on oltava ruumiillisesti avoinna - mikä tietysti tarkoittaa sitä että on oltava myös emotionaalisesti avoinna. Sen lisäksi on ymmärrettävä muun muassa miten ääni muodostuu, miten teksti suhteutuu musiikkiin ja millaisia ilmaisukeinoja on käytettävissä tyylisuunnan puitteissa. Ja on ymmärrettävä, millä tavalla oma laulu itse kuultuna poikkeaa siitä mitä toiset kuulevat.

Opettaja antoi palautetta siitä, että työni ilmentävät elämäniloa - ja mikä siinä, niin ne tekevätkin. Mutta isoimmat kehityskohtani koskevat silti tunneilmaisua, emotionaalista syvyyttä ja kosketusta tekemisissäni. Elämäniloa minun on helppo ilmaista, tämä on sitä oranssin ja punaisen ryöppyämistä, jota tippaleipä suoltaa ihan miten paljon vain. Mutta ne muut sävyt. Miten onnistun ilmaisemaan sitä, mikä minussa on hiljaista, hidasta ja tummaa? Tai syvää valoa? Jo olenkin pulassa, varsinkin kun näiden sävyjen läheisyydessä koen oloni niin paljon haavoittuvammaksi. Ja tähän suuntaan haluan silti kehittyä. Ei niin, että oranssin ryöppyämisen tarvitsisi loppua, mutta haluaisin laajentaa ilmaisullista skaalaani ja oppia sitä varten uutta sekä töitten synnyttämisen prosessista että teknisistä mahdollisuuksista, jotka tukisivat monipuolisempaa ilmaisua.

Miten pitkälle pääsee sillä että on mitä on, niin kuin tämä pöytä pelakuineen serkun kuistilla? Ja silti sekä kuvan ottaminen että sen valitseminen julkaistavaksi on teko, joka ilmaisee jotain.

Kerä kerältä

2012-01-16T12:06:00.000+02:00

Sain valmiiksi miehen sukat. Niihin kului kaksi pitkään laatikossa pyörinyttä Fabel -kerää ja vähän jotain muuta jämälankaa.

Ihan heti ei minulta kuitenkaan neulottava lopu. Lankalaatikosta lennähti eilen koiperhonen, ja kiikutin langat pikimmiten ulos pakkaseen. Tässä noin puolet.

Vaikka vierastan kovasti sellaista, että neulotaan hullun lailla että päästäisiin langoista eroon, niin kieltämättä on itsellänikin keventynyt olo jokaisen neulotun tai virkatun, ja sitä myötä kotinsa löytäneen kerän myötä. Kaikki, aivan kaikki mitä on liikaa, ahdistaa. Mistähän tämä itsepintaisen pakottava selkeyden ja yksinkertaisuuden tarve oikein on peräisin?

Rouva ompeli

2012-01-13T15:06:00.003+02:00

Pitkään viipyneitä hankkeita on tässä aineellistunut. Pari mekkoa ja pyjaman takki (kylläpä se näyttääkin muumimaiselta!). Turkoosista mekosta tykkään oikein todella. Iloa ei vähennä se, että neulospala maksoi paikallisella kirpputorilla kokonaista kaksi euroa.

Tippaleivän kyydissä

2012-01-07T12:06:00.000+02:00

Sanoin viimeksi, että monenlaista on suunnitteilla. No niin, tavallaan kyllä, mutta parasta taitaa olla kun en niin kovin paljon suunnittele. Suunnitelmat toimivat kohdallani parhaiten jonkinlaisina ohjeellisina suuntaviivoina, muuten mennään intuition mukaan. Kyllä, minulla ehdottomasti on ne kuuluisat tippaleipäaivot, mutta ihmeellistä on, että kun ei hirveästi pane kampoihin, niin jälkikäteen katsottuna tekemisistä silti usein löytyy jokin logiikka.

En nyt tässä käy erittelemään mikä logiikka, toteanpa vain että tällaista on tullut tehdyksi viime päivänä. Välipäivinä kävin kummipojan (seurueessa oli 7 henkeä) kanssa hobbypointissa hankkimassa hänelle lupaamani joululahjalennokin (tulikin bunkkeri). Siellä silmääni sattui vekotin, jolla voi tehdä kangasjojoja. En ole koskaan tehnyt jojoja, eikä mieleeni ole koskaan tullut että haluaisin tehdä niitä, mutta nyt äkkiä halusin ja tein noin 40 kappaletta putkeen. Jonkin omituisen mutkan kautta tämä johti haluun värjätä kankaita. Revin pari rikkimennyttä lakanaa kappaleiksi ja sitten vähän (tai paljon) muuta, ja ryhdyin värjäämään. Syntyi 12 litran purkillista punaisia, keltaisia, vihreitä ja violetteja. Näitä voi vain ihmetellä. Vasemmanpuoleinen kierrätyskeskuksesta löytämäni tanakka kangas on hyvin todennäköisesti jonkun vanha kuukautisside, joka nyt saa uuden mustikansinisen elämän. Vaaleanpunainen kangas taas on ihan ehta shibori, joka jäi minulta kurssilla värjäämättä. Shibori = ommellaan kankaaseen kuvioita harsinpistoilla, kiristetään tiukkaan ja värjätään pakettina. Ja niin päin pois. Näitä riittää.

Vaan sitten iski takavasemmalta kassien ja pussukoiden ompelemisen himo. Tässä oikein pussimaisia pussukoita, joiden aihiot syntyivät sivutuotteina, kun kesällä muutin yhden epätoivoisen pellavajakun oikein kivaksi mekoksi. Nämä ovat siis hihat. Vuori näistä uusista värjäyksistä, yksi tyttövärinen ja yksi poikavärinen. Kaapin, jonka ovessa pussukat roikkuvat, etsi äitini aikanaan käsikopelolla tätini pilkkopimeältä riihenvintiltä. Kaappi on vain mehiläisvahattu, siinä kaikki huolto. Ilmeisesti kyseessä on ollut keittiökaappi, sillä alahyllyllä on pyöreä jälki paikassa, jossa on luultavimmin pidetty kaljaämpäriä.

Seuraavaksi ylitin itseni oikein todella. Jo kuukausia sitten huomasin Tilkunviilaajan blogissa linkin ohjeeseen, miten tehdä vuorillinen vetoketjullinen pussukka. Tämä on jo niin kunnioitusta herättävää (minulle), että hädin tuskin uskalsin ajatella että ehkä joskus yrittäisin yrittää. Vetoketju, tuo vanha hirvitys, kun on jo vuosia sitten ajanut minut nauhoilla, napeilla ja kuminauhoilla toimivien vaatteiden tielle. Mutta totta vie, ohje oli hyvä. Jälkimmäisen pussukan ompelin jo puolessa tunnissa, uskomatonta! Päälliskankaat näissä ovat huonekaluliikkeen sohvakangasmalleista, vuorit jälleen näistä uusista värjäyksistä.

Eikä siinä vielä kaikki. Tartuin toiseksi karmeimpaan soijavahabatiikkiyritelmääni ja yhden pojan peffasta hajonneisiin housuihin, ja tein niistä näin asiallisen kassin. Yli jäi vielä ehjä vetoketju ja kuusi taskuelementtiä, jotka voi istuttaa taas johonkin muuhun.

Taisi se teemakin sitten löytyä. Hortoilun ja vaeltelun lisäksi olen harjoittanut itseni ylittämistä, sillä joka ainoaan viime päivien juttuun on pitänyt opetella jotain uutta. Ehkä tämä päänvaivaaminen torjuu dementiaa? Tässä muuten kiva kirja, josta poimin vauhtia ja innoitusta kassi- ja pussihankkeisiini. Suosittelen, vaikka itse en edelleenkään onnistu toteuttamaan yhtään mallia sellaisenaan, kun aina tulee mieleen jotain muuta.

Nyt pitää kyllä vielä hetken jatkaa tarinaa. Tippaleipä vei tänäänkin: kuvittelin ompelevani itselleni pari tunikaa; nyt huomaan leiponeeni kolmea lajia leipää ja kehittäneeni mainion kurpitsa-sienipiirakan reseptin. Kävi nähkääs näin: olin aikeissa tehdä kurpitsa-suppiskeittoa Leenan tuolla lokakuun tietämissä antaman reseptin mukaan, mutta ei käynyt niin. En tajunnut ohjetta, ja huomasin sen siinä vaiheessa kun ainekset: kurpitsasose, suppikset ja sipulit, olivat jo kattilassa sekaisin. Leena varmaan tarkoitti, että valmiin kurpitsakeiton päälle lisätään niitä muita juttuja, ja minä vain sekoitin kaikki karmaisevan näköiseksi tahmaksi. Mitä tehdä? Ja äkkiä ennen kuin sienet poiminut mies tulee kotiin? Keksin, että tästä saa sittenkin piirakan. Näin:

litran purkki kurpitsasosetta
kaksi isoa sipulia (kuullotetaan öljyssä)
pussillinen pakastettuja suppiksia
herbamarea
valkopippuria

- edellisiä keitellään hetki

tehdään taikina:
3 dl jauhoja (ihan mitä vain löytyy)
100 g voita
hieman kylmää vettä
vähän suolaa

Jauhot, suola ja rasvat murustetaan, kaadetaan vesi joukkoon, tehdään tasainen taikina ja painellaan se vuokaan. Esikypsennetään taikinaa hetki, kaadetaan äskeinen sose taikinan päälle ja laitetaan pintaan juustoraastetta. Paistetaan ja haudutellaan oikein antaumuksella (taisin itse paistaa piirakkaa sekalaisissa lämpötiloissa ainakin tunnin), viime vaiheessa niin että juusto saa vähän väriä. Annetaan vähän asettua ja nautitaan. Toimii todella hyvin ainakin lampaanfileitten ja rucolan kanssa. Ja ilman sitä lammastakin. Tai ilman sitä rucolaakin.

Ei tullut huivia

2011-12-31T14:09:00.001+02:00

... mutta tulikin torkkupeitto! Minä virkkasin ja virkkasin ja virkkasin, ja sitten meni sähköt ja jatkoin virkkaamista muutaman päivän ajan kynttilän ja otsalampun valossa. Ja kun pääsin loppuun, huivi olikin hirveän pitkä! Siinä puolitoista metriä ylhäältä alakärkeen. Mutta ei todellakaan hätää! En ole tullut ajatelleeksikaan ennen, miten optimaalinen kolmiomuoto on torkkupeitolle. Kokeilkaa vaikka!

Ei siitä myöskään värejä puutu. Peitto on virkattu kaikenmaailman jämälangoista. Ensin oli sellainen hillitympi idea ja sitten kävi kuten minulle aina värien kanssa: mopo karkaa. Sillä tavalla on kuitenkin paljon hauskempaa. Päättelyn tein helpoimmalla mahdollisella tavalla: virkkasin reunuksen suoraan langanpäiden päälle, siis päät kulkevat nippuna kiinteiden silmukoitten alla. Toimii, ja samalla jämäköittää reunaa.

Ihme kyllä en saanut varrasvirkkauksesta vieläkään kyllikseni, vaan aloitin jotain mistä toivottavasti tulee huivi. Nyt käytössä on Katan tekemä virallinen peliväline, joka onkin oleellisesti kevyempi ja helppokäyttöisempi kuin rumpukapula. Lanka on Noron sukkalankaa. Kierteisyys tuottaa hieman haasteita mutta kun langan laittaa kulkemaan varpaitten välistä, työ helpottuu selvästi.

Hyvää uutta vuotta kaikille! Monenlaista on suunnitteilla, koetan muotoilla ajatuksiani sitten vuoden vaihduttua.

Yksi lukukausi Suukkoa - mitä opin?

2011-12-14T13:01:00.000+02:00

Käsityön taiteen opintoja on nyt takana muutama kuukausi, ja on ensimmäisen kerran aika pohtia mitä olen oppinut. Harmi etten ottanut itselleni kopiota HOPSista, sillä muistan hiukan hatarasti mitä tavoitteita itselleni asetin. Jotain kuitenkin siihen suuntaan, että haluaisin oppia ymmärtämään prosessia ajatuksesta tai mielikuvasta valmiiksi työksi. Ja että haluaisin oppia tekemään asioita tietoisemmin, kenties jopa suunnittelemaan.

Siitä suunnittelemisesta kirjoitinkin jo pari viikkoa sitten. Tällä hetkellä olen vähän kahden vaiheilla, sillä olen alkanut ymmärtää, että prosessi voi (ihan luvallisesti) edetä toisellakin tavalla kuin etukäteen suunnitellen ja sitten hienosti toteuttaen - tämä taitaa olla minulle aika epäluonteva tapa toimia sittenkin. Voi olla että sittenkin minun tyylini on mennä eteenpäin kokeillen ja tunnustellen. Ja tehdä usein ainakin kahteen kertaan, koska idea syntyy ja jalostuu tekemisen myötä. Mutta voisiko tämänkin tehdä tietoisemmin, ja mikä siinä voisi auttaa?

Tämä käsityökoulu ei ole ainoa taidon oppiminen mikä minulla on meneillään. On itse asiassa ainakin kaksi muutakin isoa oppimisprosessia, joiden suhteen olen erilaisissa vaiheissa kuin käsityön kanssa. Kaikissa on kuitenkin pohjimmaltaan kyse samasta: miten jalostuvat ideat saisivat yhä selkeämmän ja täsmällisemmän ilmaisun niillä keinoilla joita on käytössä. Ja toisaalta, miten tekeminen itsessään (ja kaikki muu elämä) taas ruokkii ideoita.

Varmaan haaste minun kohdallani on siinä, että saisin nämä kaksi tasoa elämään paremmin yhdessä: käsitteellisen ymmärryksen ja tuntumaan pohjautuvan tekemisen. Luulen, että värien ymmärryksen ja väriopin oppien käytön kohdalla jotain tällaista on jo aluillaan. En kyllä edelleenkään tee mitään siinä järjestyksessä, että lähtisin tutkimaan jotain väriopillista asiaa, vaikka nyt vastavärejä. Asiat etenevät sen sijaan niin, että minulla on käsissäni jokin materiaali, vaikka kankaanpala, ja alan sovitella sitä yhteen muun kanssa mitä on, ja sitten jossain vaiheessa huomaan että intuitiivisesti ja tekemisen kautta alkaneessa prosessissa näyttääkin toteutuvan jokin väriopillinen juttu. Ja sitä alan sitten pohtia.

Tässä viime viikon aikana syntyneitä töitä. Tehtävänä oli tehdä tyyny. Minulle kävi niin, että aloin ensin tehdä yhtä tyynyä kirjomalla, sitten kadotin hommasta punaisen langan ja hermostuin siihen kerta kaikkiaan, ja sitten tyynyjä vain alkoi syntyä vimmatulla tahdilla. Ja nyt kun nämä välityynyt on tehty, olen mielessäni palaamassa siihen alkuperäiseen ideaan, jonka vielä hiljalleen toteutan. Olen muuten käyttänyt lähes kaikki värjäyskurssilla värjäämäni kankaat. Pari juttua on tuloillaan, kunhan kerkiän ompelemaan vielä hiukan.

Ensinnä syntyivät nämä kaksi tyynyä. Halusin käyttää puna-oranssiskaalan kankaita pinkkiin asti, mutta teknisenä ongelmana oli värjäämieni vanhojen lakanoiden hiutuneisuus. Kun meidän perheessä on kolme sohvaakin saatu istumalla säleiksi ja riekaleiksi, tiedän että sen mikä meillä tulee käyttöön, tulee olla kestävää. Jostain muinaisesta muistilokerosta tuli ajatus, että kangastahan voi punoa. Niin syntyi tämä ristikkokuvio. Värioppia tässä on rinnakkaisvärien käytön lisäksi sen verran, että kylmä punainen on sijoitettu taakse, jotta syvyysvaikutelma voimistuisi. Kuvitelkaas toisin päin! Taitellut lakanakangaskaitaleet on ommeltu shiborin päälle, joka vielä syventää vaikutelmaa. Shiborikangaskin on pehmeäksi kulunutta jokamiehen lakanakangasta, joka ei yksistään olisi kauan kestänyt. Tyynyjen toisen puolen kangas on entisvanhaisesta tyynystä; toisen napit tosi muinaisesta lempparipaidasta, toisen uudelleenpohdintaan päätyneestä villatakista. Tyynyjen sisukset ovat yhden hajalle istutun ja paloiksi puretun sohvan selkänojan täytteistä. Olikin laadukasta tavaraa!

Sitten syntyivät nämä kaksi. Jatkoin samaa ideaa, mutta nyt punoin kaitaleet palttinaksi ja ompelin jälleen kiinni jokamiehen lakanaan. Väriopillinen perusidea sama kuin äsken: rinnakkaisina nämä ylen voimakkaat värit eivät rasita. Keltaruutuisen tyynyn kohdalla omistin pari ajatusta värien valovoimaisuudelle. Minusta keltaisen ja vihreiden suhteista tuli aika tasapainoiset. Huomasin senkin, että palttinassa tätä asiaa on aika helppo säädellä - tämä muistiin tulevia kudontakokeiluja varten!

Nämä tyynyt ovat oikeastaan vanhojen tyynyjen päälle rakennetut. Minulla oli jo nämä pellavakankaiset (tylsät) tyynyt. Purin ompeleet, pesin, silitin ja ompelin uudelleen niin että ruudukkojuttu tuli etupuolen pintaan. Vähän oli miettimistä siinä, miten saisin saumoista siistit, ja tämä yksinkertaisin mahdollinen ratkaisu osoittautui minusta toimivimmaksi. Jätin vain pohjakankaaseen niin leveät reunat, että saumat voi ommella päältä päin. Näin ruudukkojutulle syntyi kehys, mikä olikin tarpeen. Nauhat kauan sitten ostamistani Ikean pellavapussilakanoista. Niissä oli maailman hankalin kiinnitys, jonka muutin joitain vuosia sitten ja nauhat jäivät tarpeettomiksi.

Sitten tuli vielä tällainen pikkuinen. Kun tyyny on pieni, voi siinä käyttää reippaammin vastavärejäkin. Toisaalta oli pakkokin, sillä nyt olivat menossa äskeisten tyynyjen hukkapalat. Keskuskuvio on solmubatiikkikokeilu, jota olen vähäsen kirjonut (tietysti) harakanvarpailla. Harakanvarpaat ovat lempipistojani. Napit ovat peräisin todella, todella kauan sitten käytössä olleesta popliinitakista.

Eikä tässä vielä kaikki. Pari kukkaruukun alusta syntyi siinä vaiheessa kun kokeilin tekniikkaa.

Niin että kuten näkyy, olen viettänyt täällä ompeluorgioita. Tämä ei kuitenkaan minun mielessäni ole mitenkään ristiriidassa tämänaamuisen parsintapostaukseni kanssa, sillä en ole joutunut ostamaan yhtään mitään näitä ompeluksia varten. Kiehtovaa onkin ollut se, miten kuluneet lakanat, sekalaiset napit ja hajonneen sohvan täytteet ovat muuntuneet joksikin ihan muuksi. Tässähän on vain taivas rajana!

Sitten vielä jokunen sana oppimisesta. Sommitteluun en ole saanut niin paljon tietoista otetta kuin väreihin, mikä on ymmärrettävää siltäkin kannalta että opetusta on siinä ollut toistaiseksi paljon vähemmän. En ole ikäänkuin ehtinyt oleilla asian kanssa riittävästi, että se olisi ehtinyt sisäistyä. Tämä onkin yksi oleellinen asia oppimisessani: olen hidas. Auttamatta. Mikään ei uppoa äkkiä. Tekeminen myös pitää motivaatiota yllä, sillä tekemisen myötä abstraktit asiat muuttuvat konkreettisiksi ratkaisua vaativiksi ongelmiksi (ja sitten ei aina saa untakaan kun pitää miettiä, miten päin jonkin sauman kääntäisi). Työtä tämä vain vaatii. Ja sitten vielä on ollut hirveän mukavaa nähdä, miten toiset tekevät asioita tavoilla joista itse ei ole koskaan kuullutkaan, ja hahmottavat tehtäviä tavoilla, joista ei itse osaa uneksiakaan. Tulee vähän huimaava olo, että minne tämä kaikki vielä viekään.

Parsimisen kauneutta

2011-12-14T09:39:00.000+02:00

Loppusyksyn aikana olemme pari kertaa kokoontuneet ystävien kanssa parsimaan, korjaamaan ja paikkaamaan rikkimenneitä tai muuten ongelmallisia vaatteita. Ei mitään uutta ja hemaisevaa tekemistä, vaan syventymistä siihen miten jo hajonneesta tai jossain vaiheessa pieleen menneestä saa jälleen käyttökelpoista. Parsiminen ja korjaaminen on osoittautunut yllättävän aikaavieväksi puuhaksi, mutta se tuo myös vaatteista esiin aivan uusia ulottuvuuksia. Tässä esimerkkinä parit sukat. En tullut etukäteen ajatelleeksi, että kun ohueksi kuluneita villasukkia alkaa vahvistaa eri tavoin kirjavalla langalla, tuloksena on näin kaunis kudos.

Tämä on jotenkin erityisen mielenkiintoista puuhaa näin joulun alla, kun paine uuden ostamiseen ja tekemiseen on suurimmillaan. Kun näin kaunista saa aikaan korjaamalla, miksi hankkia uutta?

Pahasti koukussa - ja rekipeitto

2011-12-07T11:53:00.001+02:00

Varrasvirkkauksesta on muodostunut ankarin koukuttaja aikoihin. En millään malttanut odottaa virallisten pelivälineitten saapumista, vaan tongin taloa löytääkseni jotain sopivaa - ja löytyihän se varras: ehjä, ei siis (vielä) sälöillä oleva rumpukapula. Varrasvirkkauksen perustekniikka on yksinkertainen, mutta kas kun ei tätäkään olisi itse tullut ajatelleeksi. Idea on siis, että oikealle mennessä koukulla vedetään lenkkejä vartaalle (tai lastalle, tai jollekin muulle), vasemmalle palatessa lenkit niputetaan virkkaamalla. Ohje löytyy muun muassa Käspaikasta. Itse olen lisäksi virkannut tasaisin välein kerroksen tavallisia pylväitä ja kiinteitä silmukoita.

Tästä on tulossa iso shaali. Talvitakkini on liian ohut, ja kun vain jaksan tehdä saalista tarpeeksi ison, ongelma on ratkaistu. Ison tekemiseen motivoi kyllä sekin, että tähän työhön uppoaa iso määrä mihinkään sopimattomia lankoja ja jämiä, joille nyt yllättäen löytyikin oikein luonteva paikka.

Alakuvassa tuo siunattu rumpukapula, ja kaksi Katan tekemää virkkauslastaa. Niitä kuulemma voi edelleenkin kysellä häneltä.

Ja tässä vielä Leenalle lupaamiani kuvia rekipeitosta, jonka äitini sai valmiiksi loppusyksyllä. Kangas on äidin itse kutoma, langat täkäläisen tekstiilitaiteilijan jäämistöstä ostamiani 50-luvun ryijylankoja. Malli on Karijoki-peitto. Vaikka sitä satakuntalaisena mainitaan, alkuperäinen tosiaankin on hieman pohjoisempaa kotoisin.

Kyllä minä hirveästi ihmettelen, jos itse vielä 84-vuotiaana teen tällaisia.

Läksyjä 6

2011-12-01T11:56:00.001+02:00

Tämä onkin pidempi juttu, joka on vaiheessa vasta. Saimme tehtäväksi valmistaa tyynyn, siis minkä hyvänsä tyynyn, värjäämistämme kankaista käsin kirjomalla.

Edelleenkään en osaa suunnitella käsitöitäni. Aina mennään sen mukaan mitä tippaleivän mutkasta näkyy. Intuitiolla ja tuntumalla, materiaalia ja olemassaolevia suuntia hyödyntäen. Haluaisin kuitenkin oppia, ja jos en opikaan, niin ainakin haluan osata jälkikäteen analysoida mitä olen onnistunut tuottamaan. Siksi aion kyllä perehtyä sommitteluoppeihin ihan kunnolla.

Oikeastaan tässä tippaleipämenetelmässä minua harmittaa eniten se, että se helposti johtaa turhan sovinnaisiin ja perinnäisiin ratkaisuihin. Niin kävi nytkin: se mitä pintatasolta kuoriutui, on visuaalisesti aika tavanomaista, vaikkakin minulle enemmänkin asioita kantavaa, kuin mitä päälle ehkä näkyy.

Seuraavalla ruopaisulla alkoikin tulla jo aika hulvatonta ideaa. Jos ehdin, niin toteutan vielä senkin. Sitten näette miten kaksijakoinen voi ihminen olla. Mutta aika, voi aika: ja voi Kata minkä teit kun toit varrasvirkkauksesi kirkolle. Syttymässä on pahin into ja vimma aikapäiviin.

Tässä muutama kuva vielä tekeillä olevasta tyynystä. Tämä on se perinteinen tapaus.

Värjäysviikonloppu

2011-11-21T10:37:00.001+02:00

Koulussa saavat kyllä ennakkoluulot kyytiä. Olin ihan varma ettei kankaitten värjääminen ole minun juttuni, mutta nyt tulivat kaapeissa olevat vuosia vanhat reaktiivivärit ja anopin lakanat aivan uuteen valoon. Kunhan loppuviikkoon päästään ja aikaa taas on, jatkan näitä kokeiluita ihan varmasti. Ja suunnitelmallisemmin. Nyt sain kuitenkin vähän hajua siitä, mitä väreillä voi tehdä (ja miten niillä voi leikkiä...!). Tässä tuotoksia. Kaikissa värjäyksissä on käytetty nestemäisiä reaktiivivärejä, glaubersuolaa ja soodaa. Väreissä on lähdetty perusväreistä. Välillä sävyjen etsiminen onnistui paremmin, välillä ei.

Ensinnä sävykokeilu kylmästä punaisesta lämpimään keltaiseen. Ideana on, että päädyissä olevien värien suhdetta muutetaan asteittain. Tämä onnistui aika hyvin, sillä kumpikaan väreistä ei nielaissut toistaan. Tekniikkana oli kylmävärjäys kastoseisotuksella, siis väriliemi ja kangas pussiin ja sitten odotetaan vähintään 12 tuntia.

Tässä pari ruttupallokokeilun tulosta pesukonevärjäyksestä. Ruttupallo taitaa kuulua solmubatiikin alaan, mutta idea siis on, että kangas rypistetään tiukaksi (tässä tapauksessa erittäin tiukaksi) palloksi ja sidotaan (tässä kalalangalla) mahdottoman tiukasti. Ja sitten pesukoneeseen. Tai jos vain yhtä tai kahta palloa värjää, niin ehkä mieluummin kylmävärjäykseen tai vaikka kattilaan.

Lisää solmubatiikkia samasta pesukoneellisesta. Niinkuin kuviosta voi arvata, kangas on nostettu keskeltä huipuksi ja sidottu jälleen todella tiukasti kalastajalangalla. Välissä oleva kaakaonruskea on tarkoitettu tiilenpunaiseksi. Tämä kattilavärjäyskokeilu opetti sen, että musta on todella vahvaa.

Viikonlopun epäonnistuneimmat kokeilut, mutta julkaistaan nyt nekin täydellisyyden vuoksi. Tässä on tehty soijavahabatiikkia. En pidä kuviosta, en väristä, enkä vielä päällevärjätystäkään väristä. Siitä huolimatta luulen, että näistä tulee ihan kelpo kassi.

Tässä shibori jonka ehdin ommella ennen viikonloppua. Shiborin idea on, että kankaaseen ommellaan harsinpistoilla erilaisia kuviota, langat kiristetään tiukkaan ja solmitaan, ja sitten värjätään. Tässä taas kylmävärjäyksenä, mistä johtuu mielenkiintoinen leiskunta kankaan laidoilla.

Ja vielä viimeinen, totaalisen suunnittelematon kokeilu. Halusin vihreää kangasta, mutta sekoitin ajatuksissani niin sinistä vihreää että kauhistuin. Inhoan kylmää leikkaussalinvihreää, ja sellaista juuri oli tulossa. Hätäpäissäni nostin kankaan pois purkista väriliemestä, johon olin jo ehtinyt sen upottaa. Lisäsin keltaista. Tungin kankaan takaisin ja totesin, että tännehän mahtuisi enemmän kangasta. Lisäsin kangasta. Katsoin väriä ja ajattelin että se on vieläkin liian kylmä. Kankaat pois ja lisää lämmintä keltaista. Lisää lientä. Kankaat takaisin ja vielä lisää kangasta, kun lientä ja väriäkin nyt oli jo niin paljon. Tulos oli yli kaikkien odotuksien!

Läksyjä 5

2011-11-10T16:30:00.000+02:00

Vieläkin värioppia, mutta seuraavaksi siirrytään sitten jo sovelluksiin. Edessä on kokonainen värjäysviikonloppu, ja odotan pökerryttävää kokemusta. Sitä ennen kuitenkin Albersin harjoituksia. Väriteoreetikoista Josef Albers on erityisesti pohtinut värien keskinäistä vuorovaikutusta. Hän havainnollistaa asiaa rinnastamalla värien käyttäytymistä musiikin, ja itse asiassa myös ihmisen käyttäytymiseen. Näin siksi, että viime kädessä värit ovat olemassa vain havainnossa ja suhteessa toisiinsa ja ympäristön olosuhteisiin. Albers havainnollisti ajatuksiaan erilaisilla kokeilla, joita me väriopin opiskelijat sitten enemmän tai vähemmän uskollisesti ja menestyksekkäästi toistamme.

Tässä minun versioni. Nyt kylläkin jouduin jo melkein kyseenalaistamaan nuukuusperiaatteeni. Minä kun olen lähtenyt siitä, että kotona on niin paljon kaikenlaista materiaalia että uutta ostetaan vain äärimmäisessä hädässä, ja en siis ole ostanut esimerkiksi väripaperia, Rubbercement -liimasta nyt puhumattakaan. Täytyy kuitenkin myöntää, että tehtävien tekeminen maalikaupan ilmaisnäytteillä oli hieman haastavaa. Kaikki asiat joita oli tarkoitus tapahtua, eivät ehkä toteutuneet siinä laajuudessa kuin olisi voinut - mutta sinnepäin kuitenkin.

Kahdessa ensimmäisessä tehtävässä ideana on tutkia, miten väri muuttuu alustan väristä riippuen. Ja totta, erityisesti kun kohdistaa katseensa pohjavärien rajalle, näkee miten pienemmät neliöt näyttävät eriväriltä erivärisillä pohjilla.

Tässä tavoitellaan läpikuultavuuden illuusiota, eli vaikutelmaa että päällekkäin on vain kaksi arkkia joiden värit sekoittuvat. Täysi onnistuminen edellyttää sitä, että löytää värin, joka on täsmälleen kahden "päällekkäin olevan" väliväri. Well, sinnepäin!

Tässä haetaan väriyhdistelmää, jossa kahden värin rajat lähtevät havainnossa värisemään. Kiinnostavaa ilmiössä on se, ettei se edellytä räikeitä lähtövärejä. Lempeämmätkin värit värisevät yhdessä, jos yhdistelmä on oikea.

Ja tässä taas haetaan vastakkaista ilmiötä, eli tilannetta jossa kahden, valon intensiteetiltään yhtä voimakkaan värin rajat häviävät havainnossa. Ongelmia tuottivat sekä reunoiltaan repeytyvät paperit että laiskuus: kun en viitsinyt yrittää tarkkaa intarsiaa, paperin reuna tuottaa hiukan varjoa joka heikentää efektiä.

Ja sitten tehtävä, jossa oli tarkoitus löytää väri joka samastuisi vierekkäisiin taustaväreihin. Yllättävää kyllä, valokuvattuna tehtävä näyttää onnistuneen paremmin kuin luonnossa - nyt Canon taisi vähän auttaa! Eli siis vasemmalla kapean suikaleen on tarkoitus näyttää keltaiselta ja oikealla vaaleanvioletilta; kuvan alareunasta on helpointa nähdä, että tosiasiassa se on vaaleanpunainen.

Asiantuntija-apua kaivataan!

2011-11-10T11:45:00.001+02:00

Kävin taas tuolla puolen hehtaarin metsässä, ja nyt tarvitsen apua ja neuvoa. Olenko löytänyt okrakääpiä? Tässä kuvat. Kaikki ovat samalla pölkyllä ja selvästi samaa lajia vaikka eri värisiä - siis ilmeisesti eri-ikäisiä.

Haavan keltajäkälän nyt kuvittelisin tunnistavani, mutta apua taas: paljonko jäkälää pitää olla, että sillä olisi värjäyksellistä merkitystä?

Ja sitten vielä pulmista painavin: mitä ihmettä voi tehdä tällaisesta kasasta kurpitsoja, jotka osoittautuivat valtavan makeiksi? Joka osaa vastata kysymykseen, saa kolme, tai vaikka viisi kurpitsaa! En tosin lupaa lähettää postissa...

Tein niistä jotakin 1

2011-11-05T16:18:00.001+02:00

Tuolla käsityökoulussa opettaja on välillä sivumennen sanonut, että jos te näistä harjoitustöistä haluatte myöhemmin tehdä jotakin... Minulle taisi olla alun alkaen selvää, että koetan jatkojalostaa väriharjoituksia jollakin tavalla. Tässä eilisen ja tämän päivän nyhertämisen tulos. Karhu sai toimia mannekiinina.

Tässä ensi kevään läppärilaukkuni, johon käytin kaksi harjoitustyötä: samat värit meluisina ja hiljaisina yhdistelminä. Kun en oikein luota liimaharsoon, harakat saivat kävellä ristiin rastiin laukun yli. Muutenkin harakanvarvas on lempipistoni.

Ja tässä taitaa olla vastaväri- ja värisuhdetutkielmani. Kun en siis edelleenkään luottanut liimaharsoon, kiinnitin neliöt tässä tapauksessa solmupistoilla. Tässä pussissa ajattelin säilyttää kaikkea mitä tuonne kouluun joutuu kuljettamaan edes takaisin. Liimapuikkoja, leikkureita, neuloja ja niin päin pois.

Koin itseni suorastaan hyödylliseksi kun tein näitä. Ja hyvältä tuntuu sekin, että nämä niinkuin melkein kaikki työni voisi saman tien laittaa "kaikki kiertää" -tunnisteen alle. Muun muassa pussin vetskari on 20 vuotta vanhasta anorakkipuvusta, joka viimein tuli tiensä päähän. Vetoketju toimii hiukan nykivästi, mutta ajattelin kokeilla isän yleisreseptiä kaikkeen mikä ei luista: steariinia... eiköhän lähde!

Läksyjä 4

2011-11-03T13:24:00.001+02:00

Edelleen jatketaan väriopin kanssa. Nyt tehtävänä oli tutkia jossain itsevalitussa taidekortissa esiintyviä väriharmonioita. Nappasin mukaani pöydällä päällimmäisenä olleen 1400-luvun Marian ilmestyksen, jonka olin ostanut Krakovasta, ja voihan itku. Työ oli tupaten täynnä kaikkia mahdollisia väriharmonioiden lajeja ja laatuja. Ennen kuin mitenkään kykenin toisintamaan työn väriskaalaa paperiliuskoilla, jouduin purkamaan harmonioitten paljoutta osiin.

Löytyi ainakin: useita lähiväriharmonioita punaisen, keltaisen/kullan ja oranssin tiimoilta, sekä viitteellisemmin myös skaalalla sinisestä vihreän kautta keltaiseen. Samanasteisuuteen perustuvia harmonioita oli useita, esimerkkinä ylälaidan pastellit. Vastaväriharmonioita löytyi tietysti erityisesti punaisen ja vihreän kesken, mutta loppujen lopuksi koko työ näyttäisi minusta perustuvan jaetulle vastaväriharmonialle vihreän, punaisen ja kullan kesken. Jäin miettimään onko sillä myös teologinen merkitys. En osaa sanoa.

Vasta tämän pohjatyön tehtyäni pystyin kokeilemaan värityksen tuottamista paperiliuskoilla. Tässä se taas nähdään, minä en osaa sukeltaa veteen näkemättä mitä siellä on. Korkea kognitiivisen struktuurin tarve yhdistettynä moniselitteisyydestä nauttimiseen, eikö kuulosta kivalta!

Ja sitten vähän mietintää. Tänään minua on enemmän kuin aikoihin vaivannut tunne omasta hyödyttömyydestä. Hullua vain on, että se tuntuu olevan kääntäen verrannollista tekemisteni sisäiseen mielekkyyteen. Olen tehnyt näitä tehtäviä ja kirjoittanut tänään, ja tämä on juuri sitä mitä olen kaivannut. Jos olisin siivonnut, kokisin että olen ulkoisilla mitoilla hyödyllisempi, mutta sisäisesti pahemmin eksyksissä. Sama juttu ansiotöiden suhteen.

Voi olla että minuun vaikutti enemmän kuin olisin tahtonutkaan Hesarin provo (olihan se provo, olihan!). Siinä vantaalainen omakotirakentaja lausui mitä mieltä on Vantaan tonttijakoon suunnitellusta ohituskaistasta. Yksi ryhmä hänen mielestään ansaitsee ohitusoikeuden, ja se on urheilijat. Mutta ei hän kyllä totisesti mitään kirjailijaa naapuriinsa ottaisi.

Hetkeksi tulee olo, että miten näin hyödytön paperiliuskoja liimaileva ihminen uskaltaa edes poistua kotoaan.

Ajattelemattomuustyö

2011-10-30T08:01:00.002+02:00

Kun jostain syystä heräsin sunnuntaiaamuna kuudelta (voi itku!), niin neuloin nämä keskeneräiset sukat valmiiksi. Taitavat päätyä veljen perheeseen, jossa sukankuluttajia on vielä enemmän kuin meillä.

Kokouspäivän piristys

2011-10-29T18:46:00.000+03:00

Istuin eilisen päivän kokouksessa, ja sain siinä valmiiksi yhdet pienemmät kintaat. Nämä on neulottu suomeksi hailakan puoleisesta veriseitikkilangasta. Ruskeat kintaansuut ovat muistaakseni Villa Laurilan langoista. Ihan söpöt.

Läksyjä 3

2011-10-24T09:54:00.000+03:00

Tällä kertaa tehtävänä oli optista ~~sekoilua~~ sekoittelua. Kyse on siis siitä, että väri muodostuu vasta havainnossa, vähän niinkuin pikseleistä. Sitä varten pitää tietysti käyttää pieniä ja ohkaisia aineksia, ettei silmä (tai mieli) niin hyvin pysty havainnoimaan niitä erikseen. Materiaalina sai käyttää mitä halusi, ja minä aloin virkata kukkia rullalangasta. Viisinkertainen rullalanka ja 1,5 mm:n koukku toimivat aika hyvin. Kuvatessa käytin tilaisuutta hyväkseni ja tutkin, miten värit toimivat yhdessä tietokoneen harmaanvalkoisen ja suklaakääreen kullan- ja hopeanväristen puolten kanssa. (Niin hieno suklaakääre! Mitähän siitä saisi?) Ja sitten punaista punaisella.

Viikonloppuna jatkoin työskentelyä saman värimaailman kanssa, mutta tällä kertaa kirjoen muliinilangan yhdellä säikeellä. Muistin jostain sanan häivepisto, ja vaikka nämä pistot eivät nyt enimmäkseen ole parimillisiä, joissain kohdin värit sekoittuvat aika kivasti. Ensimmäinen kuva on sisällä ja jälkimmäinen ulkona otettu. Siitä ero. Kankaana käytin ohueksi kuluneen vuosien takaisen lempparipellavapaidan lievettä. Lisäsin vain yhden napinläven taakse, vuoritin tanakalla luumunpunaisella ja näin työstä tuli irtotasku. Tosin se vaate, johon tämä kuuluu, on vielä tekemättä. Mutta sama kai se on, mistä päästä aloittaa.

Ja jälleen yksi tärkeä kirja. Tätä tuskin saa muualta kuin divarista tai kirjastosta. Olen lukenut kirjan ainakin kymmenen kertaa, ja nyt viimein alan ehtiä kokeillakin jotain. Eläköön keski-ikäisyys!

Niin, siis tehtävänä oli tehdä koru. Minusta irtotasku on koru sinällään, mutta kyllä tässä vielä jotain syntyy. Seuraavaksi kokeilen puhtaampia lähtövärejä.

Läksyjä 2

2011-10-20T11:13:00.001+03:00

Koulussa on koko ajan kivempaa. Ihmiset alkavat hiljalleen tulla tutummiksi ja ryhmä muotoutua. Olen iloinen siitä, että kaikki tapahtuu tekemisen ohessa ja rauhalliseen tahtiin. Liiallisesta intensiteetistä poisoppiminen kun on henkilökohtainen kehitystehtäväni.

Väriopin harjoitukset jatkuvat marraskuun lopulle, jolloin siirrytään sommitteluun ja kuvanrakentamiseen. Välissä oli pari tehtävätöntä viikkoa tekstiilitaiteilija Helena Perheentuvan luentoillan ja syysloman takia. Nyt ollaan taas tiiviimmin omassa tekemisessä kiinni. Tai kuka mitenkin - jotkut tuntuvat koko ajan tehneen paljon ja pohditusti. Käy vähän kateeksikin, kun olen itse ollut muissa asioissa niin työllistettynä. Mutta kuten sanottu, minun pitää oppia hitauteen.

Tässä eiliselle tekemäni läksyt. Aiheena oli värien rinnastus eli värikontrastit.

Ensimmäisessä tehtävässä on kuuma-kylmä -rinnastus otsikolla Vesuviuksen purkaus - Eyjafjallajökull. Otsikot olivat opettajan miettimiä, mutta on sinänsä hupaisaa, että näissä molemmissa tuliperäisissä paikoissa olen käynyt. En onneksi levottomaan aikaan... En olisi kuitenkaan osannut valita näin likaisia värejä Eyjafjallajökullia kuvaamaan, ellen tietäisi miltä nokinen jäätikön reuna näyttää keskellä autiota ei-mitään.

Toisessa tehtävässä piti hakea rinnakkain pehmeää, haalistunutta vaikutelmaa ja kovaa, äänekästä vaikutelmaa. Pidemmällekin olisi päässyt molempiin suuntiin, mutta oma estetiikka hannasi vastaan.

Ja kolmantena vastavärien rinnastus. Kuvassa otin vielä pöydänkin mukaan. Mielenkiintoista on, miten saisi aikaan väriharmonian pomppivien värien sijaan. Nyt keltaiset ja oranssit kyllä hyppivät silmille. Mutta keltaista on vähemmän kuin oranssia, niinkuin minusta (ja harmoniaa hakiessa oikeastikin) pitääkin olla.

Tässä oppikirja, jota olemme käyttäneet. Ihana kirja, sillä Itten kirjoittaa musikaalisesti väreistä, ja käännöskin on hyvä. Musikaalinen ja elävä kieli virittää paljon mielikuvia, ja siihen suuntaan haluankin kulkea, mielikuvien löytämiseen, niiden syntymiseen ja niiden tutkimiseen ja niistä syntyvien ajatusten ilmaisemiseen eri välineitten avulla.

Skepsis muuten sanoo, ettei Ittenin teorialle ole tieteellistä pohjaa. So what? Onko "tieteellisyys" ainoa mitta olevalle? Ei ole!

Edit. Sääli, mutta oli pakko vaihtaa taustaväri. Kun ihan kohta tulee vielä lisää värejä, niin tausta ei vain voi olla violetti... mutta sitten kun tekemiseen tulee beige kausi (milloinkohan?), taustasta tulee aniliininpunainen!

Läksyjä 1

2011-09-24T20:11:00.002+03:00

Olen ihan lapsellisen innostuneena tehnyt väriopin läksyjäni. Tämä on niin kiinnostavaa! Jo monta vuotta olen enimmäkseen itse sekoitellut maalini erilaisista pellavaöljymaaleista - vaan eipä ole tullut mieleen alkaa oma-aloitteisesti pohtia asiaa teoreettiselta kannalta. Näitä tehdessä moneen käytännössä tutuksi tulleeseen asiaan tuli aivan uusi näkökulma.

Sen kuitenkin varmaan olen tiennyt jo vaikka miten kauan, etteivät perusvärit ole minun juttuni. Jotain moniselitteisempää jään aina kaipaamaan.

Tässä näitä. Ensinnäkin puhtaita ja murrettuja välivärejä. Väristä tulee murrettu silloin kun mukana on kolmas pääväri - puhtaissa väliväreissä on vain kahta: esimerkiksi punaista jossa on keltaista ja päinvastoin.

Sitten valkoisella taitettua ultramariinia, krominkeltaista, karmiininpunaista ja harmaaväriskaala mustasta valkoiseen.

Sinooperi taitettuna tummalla harmaalla ja kadmiuminkeltainen taitettuna harmaalla, valkoisella ja mustalla. Taisin valita mahdollisimman hankalan värin taitettavaksi. Vai hups, pitikö sen olla perusväri, siis keltaisen kyseessä ollen kadmium + kromi?

Väriympyrä. Ei löytynyt turkoosia, mutta ainakin hiffasin miten tämä toimii. Päävärit sekoitellaan ensin kahdesta keltaisesta, kahdesta punaisesta ja kahdesta sinisestä. Näiden sekoituksista syntyvät 1. asteen välivärit oranssi, vihreä (ikävä) ja violetti. Edelleen näiden väleihin syntyy sekoittelemalla sitten jo astetta kiinnostavampia värejä.

Mutta vasta sitten alettiin tulla minun alueelleni, kun pääsin sekoittelemaan vastavärejä keskenään (minulla täytyy olla jokin luonnevika). Sitä keskikohdan harmaata oli vaikea löytää, ruskeita syntyi senkin edestä. Ja tässä vaiheessa olin jo löytänyt ihan oman tyylini tehdä tätä hommaa: maalaan kerroksia päällekkäin, niin että alla oleva väri kuultaa läpi. Voin jättää päällimmäisen kerroksen viirulliseksikin, silloin pinta on elävämpi.

Terveisin siis yksi, joka ei kyllä ikinä onnistu tekemään mitään ihan sääntöjen mukaan :-)

Koulussa

2011-09-22T10:30:00.000+03:00

Käsityön taiteen opinnot (tunnisteissa lyhyyden vuoksi Suukko, sillä sen niminen tämä ryhmä on) sitten alkoivat, ja alan jo oivaltaa että tästä tulen oppimaan paljon, monella tasolla. Jo hakutyön tekeminen oli melkoinen prosessi, jouduin kiipeämään oman tikkuisen vastustukseni yli ja hakemaan työhön sellaisen näkökulman, että tehtävä kuitenkin lopulta avautui minulle(kin). Ja sitten tietysti sain ihmetellä, miksi ja miten minä olenkin niin varautunut ihminen ja onko se välttämätöntä.

Tässä se työ. Tehtävänä oli siis tehdä korkeintaan 20 x 20 x 20 -kokoinen työ runosta jonka aiheena oli ilo. En ollut yhtään iloinen tehtävästä enkä muutenkaan ollut sillä hetkellä iloinen. Ajattelin että hemmetti: tässä joutuu kilpailemaan, ja en tahdo, ja ei tule mitään. Mutta jossain vaiheessa tajusin että tämä kiukuttelu juuri johti minut lähteille: minähän tunnen oloni turvattomaksi. Ja että voisin tuntea iloa, minun on voitava tuntea oloni turvalliseksi. Siksi minun on tehtävä työ, joka tuottaa minulle turvallisuudentunnetta sekä tekoprosessissaan että valmiina. Ja harvat asiat ovat minulle tuottaneet niin paljon turvaa kuin kirjat. Kirjalle tein vielä turvapussin, jonka vuorista sitten varovaisesti kurkistelee se ilo.

Kahdella seuraavalla kerralla on työstetty värioppia ja tehty harjoituksia. Omassa pohdinnassani on nyt hitaus (josta enemmän Kädellisen päiväkirjassa). Tämän verran sain aikaan kahdessa ja puolessa tunnissa. Mutta nautin joka hetkestä!

Ensi kerralla värioppi jatkuu kankaitten sommittelulla. Ette uskokaan kuinka kiinnostavaa, hauskaa ja tyydyttävää tämä on!

Ja toista vielä oiottiin

2011-09-07T13:43:00.002+03:00

Sillä eihän sitä nyt perfektionismin puuskassa voi kestää, että yksi patalappu on vinossa!

Yksi jäi kyydistä!

2011-09-07T13:36:00.000+03:00

Kaveria ei jätetä!

Ja mitä tapahtuikaan neliöille

2011-09-07T13:31:00.002+03:00

Näin siinä kävi. Patalappujahan niistä tuli. Virkkasin langanjämiä tilkkujen ympäri, vuoritin kaksinkertaisella flanellilla. Ei siitä sen enempää!

Pitkäaikaiskäsityön valmistuminen

2011-08-17T20:41:00.001+03:00

En ole uskoa tätä todeksi. Pitkäaikaiskäsityö valmistui! En ole aikaisemmin halunnut edes sanoa mikä se on, sillä olen pelännyt viimeisenkin sitkeyden hivenen karkaavan. Villatakista siis oli kyse. Tunnustelin villatakin ideaa jo silloin talvella kun tein mallitilkkuja, ja taisin tietää työn mittavuuden kun en silloinkaan halunnut sanoa mitä suunnittelen. Tätä varten piti kerätä kaikki energiat sisään.

Langat ovat sitä ja tätä: ruskea on vironvillaa, punaiset seitikkivärjättyä ja kaupan punaista Nallea, haalea punainen toissavuotisilla puolukoilla värjättyä, vihreät ja kellertävät erilaisia kasvivärjättyjä...kuka niitä enää muistaa. Joukossa on vähän kellanruskeaa sipulivärjättyäkin. Ja ihan vain harmaata. Napit muistaakseni kookospähkinän kuorta, olen joskus ostanut ne weegeen kaupasta. Malli taas on omasta päästä eli kutoessa keksitty. Ihmeen istuva tästä tuli. Koon suhteen käytin apuna vuosia sitten Roomasta (itselleni) ostamaani miesten villatakkia. Lisäsin sitten vähän kurveja ja lyhensin hihoja. Ja äiti muisti tähdentää, että käännä sitten se napitus naistenpuolin!!!

Sellainen se sitten on, edestä, läheltä ja takaa. Kuvauspaikkana lähistöltä löytyneen tiiliaarteen (purkunavetta) uusin saapumiserä.

Työn etenemistä ei millään tavalla helpottanut se, millaiseen elämänhistorialliseen kohtaan se asettui. Kun neuloin selkäkappaletta, oli helmikuu, ja isä oli vielä kotona vaikkakin huonossa kunnossa. Silloin kun meneillään olivat etukappaleet, isä kuoli. Siitä lähtien työtä on ollut kauhean vaikea jatkaa. Villatakista ei suinkaan tullut vastenmielinen, mutta neuleeseen tarttuminen on ollut vaikeaa. Nyt tuntuu hyvältä ja vapautuneelta, ihan kuin jotain olisi ainakin joltain osin jäänyt taakse. Ja villatakista on tullut arvovaate siksi, että se kantaa muistoa tästä ajasta niin kauan kuin kestää. Ja se voi kestää jossain muodossa yhtä kauan kuin minäkin. Äidillä on vieläkin tallella vauvanpeitto, jonka hän on neulonut minulle samantapaisella edestakaisinneuleen ja raitojen sekoituksella. Siitä on 47 vuotta.

VIelä rättejä ja väripohdintaa

2011-08-13T09:52:00.003+03:00

Eilinen päivä kului virkkuukoukku kädessä. Toden sanoen, olin hirveän väsynyt enkä oikein muuta jaksanutkaan. Illalla virkosin sen verran, että katsoin viimeistä rättiä virkatessani dokumentin Geronimosta, ja se oli kyllä kiinnostava. Tällaisia tuli räteistä, kuvissa mukana myös se ensinnä valmistunut. Yhteensä rätit tosiaankin painavat tasan sata grammaa, sillä käytin langat viimeistä pätkää myöten. Ja senhän tiedänkin jo entuudestaan, että käytössä nämä ovat aivan loistavia, vaikka kauneus kyllä hiipuu aika pian.

Jäin kuitenkin vielä miettimään näitä väriasioita ja vetoa, jota nyt tunnen näihin räteissäkin esiintyviin väreihin. Olen viime vuosina hiljalleen maalannut taloamme sisältä uudelleen, ja väriskaala on täällä alakerrassa asettunut aika tavalla tällaiseen maanläheiseen "Jalo kivi" (Annie Sloan) -asteikkoon.

Olen miettinyt miksi, ja luulen että nämä värivalinnat kuvastavat yhä pakottavampaa kaipaustani selkeyteen, perusasioihin, rauhaan. Välillä kaipaan ihan konkreettisesti kiinni maahan, niin että painan poskeni maan pintaan ja melkein uppoan siihen tuoksuun ja tunteeseen. Kuolemankaipuuta tämä ei kuitenkaan ole, vaan enemmänkin halua olla äärimmäisen intensiivisesti kiinni elämässä. Johon tietysti kuuluu kuolemakin. Siksi syksyinen metsä on ihan yhtä hyvä kuin keväinen puutarha. Sininen sitten? Sieltä maan pinnasta on hyvä katsella taivasta.

Ja jossain vaiheessa taas tulee tarve irrottautua näistä tunnelmista, ja kotiin ilmaantuu tällaisia havahduttavia värejä.

Pahanpäiväinen addiktio uhkaa

2011-08-12T11:41:00.002+03:00

Ja täysin yllättävältä taholta. Aloin eilen virkata pöytärättejä, kun vanhat ovat tulossa tiensä päähän. Bambusta, vaikka olen jostain kuullut tai lukenut että ennen vanhaan niitä Suomessa tehtiin pellavasta - sitä pitää kokeilla seuraavaksi. Tällä kertaa kuitenkin vielä bambusta, inhimillisestä syystä: Suupohjan reissullani kävin Tapion kaupassa ja siellä iski ostohimo, jota koetin suunnata johonkin hyödylliseen ja järkevään. Paikkahan on yhtä uskomaton kuin ennenkin ja oikeastaan vielä pahempi, sillä nyt langat on sijoiteltu niin, että ovesta sisään tullessa vastassa on tyrmäävä lankameri. Onnittelut Tapion kaupalle tästä, mutta meille lankahimon ajoittain vaivaamille uusi järjestys on aika tiukka juttu.

Mutta tämä ei ollut se yllättävä addiktio. Yllättävää on se että olen löynnyt itseni virkkaamasta, ja etten tahdo pystyä lopettamaan. Olen kokematon ja mielestäni aika kehno virkkaaja, mutta halusin tehdä Jotain Ihan Erilaista, ja muistin samalla reissulla näkemäni kummitädin isoäidinneliöpeiton, joka jotenkin jäi vaivaamaan. Oikeastaan minua mietitytti koko se visuaalinen ja henkinen maailma joka kummilassa on, ja johon jo lapsena reagoin: kummilassa minulle on aina tullut mieleen 50-luvun Amerikka ja vanhat Aku Ankat - jotain kaukaista, saavuttamatonta, rikkeettömän ehjää. Tunnelmaan on luultavasti kaksi syytä. Kummitäti ja -setä ovat aina käyttäneet hiukan erikoista pehmeänkovaa väriskaalaa, jota en osaa oikein kuvailla muuten kuin poimimalla jotain samantapaista Annie Sloanin mainiosta Sisustajan värikirjasta. Jotain tällaista siis.

Kirjassa väriskaala on nimetty rokokooskaalaksi, mutta kummilassa siinä on lisäksi jotain sellaista särmää, josta tulee mieleen Kalifornia, hohtavan sininen taivas, kuumuus ja appelsiinilehdot. Lisäksi vihreät ovat kummilassa aina vähän kylmempiä kuin odottaisin, ja yllättävissä paikoissa tulee vastaan turkoosia tai vadelmanpunaista. Niin, itse asiassa jopa tätä rock'n roll -skaalaa, jonka Annie Sloan toteaakin olevan suoraan 50-luvulta.

Värien erikoinen hohto virittää minut aina ihan erityiseen tunnelmaan kun käyn kummilassa. Vaikutelmaa täydentää se, että tässä luterilaisessa kummilassani on aina äärimmäisen siistiä. Ortodoksikummini värejä taas ovat (kuinka ollakaan) bysantin- ja sähkönsininen, ja tuossa kummilassa on aika lailla boheemimpaa. Eikä ortodoksikummini virkkaa isoäidinneliöitä vaan maalaa ikoneja.

No siis, kummila herätti ajatuksen että mitäpä jos virkkaisin. Ymmärsin heti alkuun, että pöytärätin on oltava jotakin vähemmän reikäistä kuin isoäidinneliö, ja sopivamman mallin löytääkseni jouduin kaivamaan esille ison kirjan (Weilin+Göösin Käden taidot). Ensimmäisiä koetilkkuja väänsin hartiat niin tiukasti korviin vedettynä, että kun viimein nousin ylös, sain näköhäiriöitä ja tajunta hämärtyi. Ja heikonlaisesti onnistui: kuusikulmiosta tuli kukka ja niin edelleen. Mutta sitten nappasi kiinni, virkkaaminen alkoi sujua ja rentouduinkin niin paljon etten enää koko ajan pure hampaita yhteen. Ja nyt en voi lopettaa. Joudunkohan käymään kaikki mallit läpi ennenkuin tämä vimma helpottaa? Ja pitkäaikaiskäsityö näköjään saa odottaa edelleen.

Kuvassa virkattu pöytärätti nro 1. Huomaan, että minulla nyt toistuvat nämä pellavan ja pellavankukkien värit; siitä varmaan jossain vaiheessa enemmän. Langat ovat Novitan Bambua (sininen) ja Järbogarnin Tropikia (pellava). Kumpaakaan ei ole kovin mukava virkata löyhäkierteisyytensä takia, mutta ei nyt niin ylettömän vaikeakaan. Näyttäisi siltä että kahdesta 50 gramman kerästä tulee kolme pöytärättiä.

Hehe, esittääköhän tämä muuten Tapiota itseään? Ainakin hän on huomattavan asiantunteva niin lankojen ja niiden käyttömahdollisuuksien, mallien, kuin toteutustenkin suhteen!

Kaikki kesken, kaikki kuitenkin aika hyvin

2011-08-09T23:56:00.000+03:00

Yritän päästä kiinni käsitöihin, mutta juuri nyt se on kovin hankalaa. Työt alkoivat yllättävänkin kaoottisina ja on vaikea keskittyä mihinkään. Toisaalta tiedän että jos vain onnistuisin istumaan alas vaikka meneillään olevan pitkäaikaiskäsityöni kanssa, se rauhoittaisi kihelmöivän stressaantunutta oloani. Ehkä jo huomenna.

Tästä olen kuitenkin iloinen. Onnistuin tosiaankin jättämään pirttikaluston kunnostamisen hallitusti kesken. Poistin maalin pöydästä, noin suunnilleen, hioin ja vernissasin. Penkeille en tehnyt yhtään mitään. Ainakin seuraavan vuoden kalusto on käytössä juuri tällaisena. Muistuttakoon se siitä ettei kaiken todellakaan tarvitse olla hallussa ollakseen hyvin. Ikonikin näköjään murenee, sellaista tapahtuu. Kuvat työhuoneeltani.

Vuoden värjäyksetkin ovat jäämässä todella vähäisiksi. Ehkä vielä värjään viimevuotisilla, lahjaksi saamillani sienillä. Antaja tosin on myös luvannut viedä minut metsään ja näyttää millaisissa paikoissa niitä veri- ja verihelttaseitikkejä kasvaa. Se olisi kyllä mukavaa, jos sieniä vain tänä syksynä ilmaantuu.

Ja toisaalta lankoja on entuudestaankin niin paljon, että voisin hyvin olla pari vuotta ostamatta tai värjäämättä yhtäkään vyyhtiä. Tässä kuitenkin jo aikaisemmin kuvaamani sipulivärjäys ja viimeviikkoinen pietaryrttivärjäys, aina taattu kaunis kellanvihreä. Pesässä palavat äkämäpunkin vaivaamat viinimarjapensaan oksat.

Nyt odotan että saisin tuon pitkäaikaiskäsityöni valmiiksi. Maaseutumatkalla näin kaikenlaista kaunista, mitä olisi mukava päästä kopioimaan ja soveltamaan. Mutta ei ihan vielä.

Vielä koptilaista

2011-07-29T09:02:00.001+03:00

Koko ajan vain tekisi mieli kokeilla uusia versioita ja variaatioita tästä koptisidonnasta. Taitaa liimaselkäkirjojen teko väistyä pitkäksi aikaa, tämä on niin mukavaa.

Tässä uusin koptikirja. Nyt koetin ompelua neljällä neulalla (siis 2 neulaparia) ja joskin se vaati hieman keskittymistä niin tuloksestakin tuli tukeva. Ja tuo kannenkiinnityspaneelin (mikähän sen nimi oikeasti on?) kiinnittäminen kanteen, se vasta kiehtookin koska jos on tällaista käsittelyä kestävää lumppupitoista paperia, niin paneeliin voi vaikka kirjoa.

Ps. Niinkuin olen tainnut ennenkin sanoa, tilkkutyövälineet ovat loistava apu kirjansidonnassa. Leikkaan paperitkin Olfan tilkkuleikkurilla.

Lisää sormiharjoituksia - koptilainen sidonta

2011-07-26T15:35:00.000+03:00

Olen tässä miettinyt kirjan tekemistä. Olen kuitenkin perinpohjin kyllästynyt liimasidokseen. En pidä liiman kanssa tuhraamisesta ylimalkaan, ja olen sitä mieltä että asiat pitää voida tehdä yksinkertaisemmin. Niinpä minulla on ollut jo pitkään kopioituna ohje koptilaiseen sidontaan.

Asia ei varmaankaan ole kaikille tuttu. Kyseessä on siis yksi varhaisten koptikristittyjen hienoista käsityötaidoista (ainakin lautanauhan ja muistaakseni myös neulakintaan ohella), taiteeksi kehittynyt tapa sitoa kirjoja ilman muita sidosaineita kuin lanka. Tällä tavalla sidotusta kirjasta tulee helposti aukeava, hieman albumimainen (muodon ja koon saa tietenkin päättää itse!).

En sitten vain ole saanut aloitettua. Nolo juttu, sillä nyt kun viimein tein ohjeen mukaan yhden koptikirjan, näin että itsekehittämäni avoselkäiset kirjat ovat lopulta aika lähellä peruskoptikirjaa. En vain ole tajunnut ommella kahdella neulalla! Joskus myöhemmin saatan havainnollistaa prosessia tarkemmin täälläkin, nyt vain suosittelen hankkimaan tai lainaamaan esimerkiksi Shereen LaPlantzin kirjan The Art and Craft of Handmade Books. Siinä on selkeät ohjeet, joita on helppo seurata varsinkin jos on aikaisempaa kokemusta kirjansidonnasta. Tuskin mahdotonta muutenkaan.

Tässä siis eka koptikirjani ikinä. Vähänkös olen tyytyväinen! Papereina käytin paksuja sitkeitä papereita, joita talosta löytyi (ja värejä joista en pidä, sen varalta että menee pieleen). Mutta hyvin onnistui.

Ja tässä eräs joka on todella uupunut. Minä sen sijaan olen vain innoissani niistä kaikista mahdollisuuksista joita koptisidonta avaa. Ja sitä paitsi, kirjan tekemiseen ei kulunut kuin pari tuntia. Kas, kun ei tarvitse liimailla!

Sormiharjoituksia

2011-07-26T11:15:00.000+03:00

Ensimmäistä kertaa elämässäni minun pitäisi jollain lailla kyetä osoittamaan kaikenlaisia vaikeankuuloisia asioita: "kykyäni tulkita tekstiä ja sen tunnelmaa käsityöteoksessa, käyttää yhteensopivia materiaaleja ja tekniikoita, ja tuottaa elämyksellistä, persoonallista ja luovaa käsityötä", noin vapaasti muotoiluna.

Menen niin kipsiin ettei tahdo syntyä yhtään mitään.

Ainoa keino on, niinkuin kaikessa muussakin, vain pysytellä tekemisen syrjässä kiinni samalla kun pää koko ajan työstää tehtävää.

Teen sormiharjoituksia, tässä yksi.

Oikein tosi erittäin slow

2011-07-20T17:26:00.000+03:00

Ihan kaikki mitä teen, näyttää nykyään olevan niin hidasta ja työlästä, että luovun nyt päätöksestäni olla bloggaamatta keskeneräisistä. Totta on, että keskeneräisen näyttäminen hiukan syö motivaatiota, mutta ainahan minä silti teen nämä valmiiksi... no melkein aina.

Nyt kylläkin mietin, että pitikö tähänkin ryhtyä. Ostin uudelle kuistillemme pirtinkaluston jollaista muutenkin olin haikaillut, ja sitten osoittautui että miehen aikaisemmin tekemä pöytä sittenkin sopi kuistille paremmin. Päätin, että pirtinkalusto tuleekin sitten työhuoneelleni. Kalusto oli kuitenkin sen verran kolhiintunut, että uudelleen maalaaminen oli tarpeen eikä pelkkä uusi maalikerros oikein olisi riittänyt. Viime päivinä olen siis viettänyt monia tunteja vanhan kirkon hajussa = vanha puu ja pellavaöljy.

Tiesin kyllä mihin aloin, mutta ihmettelen ymmärsinko asiaa sittenkään pohjia myöten. Aloitin maalinpoiston helpoimmasta paikasta eli pöydänkannesta, nyt olen edennyt pöydän jalkarakenteisiin. Matkalla on valjennut, miten ammattimaisesti pöytä on maalattu. Kun kansi oli kiiltävä, kuvittelin jonkun jo vetäisseen alkydimaalia öljymaalin päälle (ja noiduin mielessäni), mutta ei: olikin niin että pöydänkannessa ja penkkien istuinosissa on pinnassa kiiltävä lakkamaali. Pöydänjalkojen pystyosissa oli vain ohut pellavaöljymaalikerros, mutta jalkojen poikkiosissa aivan käsittämättömän sitkeä, tiukka ja paksu, lattiamaalia muistuttava kerros. Siis sellaista maalia, joka tukkii hiekkapaperit, hajottaa höylät, ja kaikkineen kilpailee kestävyydessä kookospähkinän kanssa.

Käytössä ovat olleet kaikki tuntemani käsityökalut kuumailmapuhaltimesta isän aikanaan niittokoneen terästä tekemään kaapimeen. Myös pöytäveitsi, pakkelilasta ja iso kasa hiekkapaperia. Tulosta tulee, mutta h-i-t-a-a-s-t-i.

En ihan vielä tiedä, millä tavalla pöydän ja penkit maalaan, kun viimein pääsen siihen vaiheeseen. Puhdistettu kuluneen kirjava pinta on niin kaunis, että olen miettinyt josko vain öljyäisin sen. Vaha olisi tietysti kestävämpi, mutta öljyn päälle voi maalata suoraan, jos joskus alkaa tuntua siltä. Kansiosat varmaankin maalaan. Yksi vaihtoehto on tämä Uulan Myrsky-värinen (kimrööki???) pellavaöljymaali, jolla jo maalasin tätivainaan pikkutuoleja.

Mutta siihen on vielä matkaa. Huokaus. Ehkä asiaan voisi suhtautua samalla rentoudella kuin Sampo ompelukoneeseen.

Kesämekkoja ja yksi pieni ylläri

2011-07-18T17:53:00.001+03:00

Silitin tässä yhtenä päivänä kesämekkojani, ja tulin ajatelleeksi että olen todellinen slow-pukeutuja ainakin siinä mielessä, että vanhimmat edelleen käytössä olevat mekkoni ovat kohta kymmenen vuotta vanhoja. Olen välillä vähän lihonut ja sitten taas vähän laihtunut, mutta mekot ovat olleet käytössä kaikkina olemassaolonsa kesinä.

Tässä mekoista vanhin ja rakkain. Pellavaa, malli imitoitu jostain; yhtenä kesänä Kreikassa keksin lisätä kirjailut.

Edellisen seuraajaksi ajateltu mekko, joka ei ollut ollenkaan yhtä onnistunut. Kangas on hiukan liian tiivistä. Tilannetta paransivat anopin verhoista värjäämäni ja ompelemani hihat.

Viimekesäinen, Marimekon palakankaasta ommeltu Herjolfsnes-vaikutteinen mekko. Kiiloja joka puolella siis. Näin välttämättömyydestä tehtiin taas hyve: kangas ei olisi millään riittänyt muuten.

Myös viimekesäinen mekko. Kankaat olen tuonut muinaiselta työmatkalta Dakarista, ja aika kauan kesti ennen kuin pääsin siihen pisteeseen että kykenin leikkaamaan niitä. Vaaleampi kangas on ollut verhoina ja niin edelleen. Edelleen yritin pitää kuviot ehjinä, siksi mekko on tavallista pitempi. Ja pieniä Herjolfsnes-vaikutteita täälläkin.

Tämäkin pitkä pellavamekko on ikivanha. Muistan käyttäneeni sitä naapurinpojan täysi-ikäisyysjuhlissa monta vuotta sitten. Nyt poika on ammattisotilas ja pienen tytön isä. Mutta mekko se vain jaksaa, viimeksi se oli päälläni meidän poikien kriparijuhlissa.

Sitten vielä tämän kesän toistaiseksi ainoa mekkoviritelmä. Lähtökohtana oli erään suomalaisen suunnittelijan nimeä kantavaa merkkiä ollut jakku - reilusti liian iso ja jopa minun mittapuullani varsin huolettomasti viimeistelty. Leikkasin kainaloista muutaman äksän pois, irrotin ja lyhensin hihat, kiinnitin joka suuntaan lerpattavat käänteet ja ompelin helmaan parikymmentä senttiä lisää pituutta. Hyvä tuli.

Niin. Kun joku pukeutuu tällä tavalla niin voi arvata, että alennusmyynnit ja vaatekaupat muutenkin jäävät systemaattisesti väliin. Kankaitakaan (tai sen puoleen lankoja) en ole ostanut enää aikapäiviin, aina kun löytyy jotain mistä voi viritellä. Niinkuin nyt tämän laukun, joka ei kylläkään ole luonnossa ihan niin hohtavan punainen kuin kuvassa. Ainekset joka tapauksessa ovat säkki- tai patjakangasta (luultavasti säkki), kirpputorilta löytynyt punainen villahame josta on ollut jo paljon iloa, sekä hajonneesta kassista jääneet muovilenkit. Pahoin pelkään, että vielä käytänkin tätä laukkua.

Noonan peitto

2011-06-02T19:35:00.001+03:00

No niin, tässä on yksi niistä hitaista töistä. Tosin hitaus oli kyllä vahvasti minun puolellani. Sukuun syntyi jo pitkälti viime vuoden puolella pikkuinen Noona, jolle innostuin tekemään peittoa. Nyt ei Noona enää varmasti pysy peitolla kellimässä, mutta ehkä sitä voi käyttää johonkin muuhun.

Peitto on suunnilleen pinnasängyn kokoinen, ylt'ympäriinsä puuvillaa, käsin tikattu ja kantattu. Olisi onnistunut koneellakin (nopeammin), mutta kun minä pidän käsin ompelemisesta.

Kevään ensimmäinen värjäys

2011-05-20T11:43:00.000+03:00

Täällä on ollut hiljaista. Johtuu siitä että olen tehnyt hitaita töitä, ja kun olen ajatellut etten kauheasti bloggaisi keskeneräisistä (syö nimittäin motivaatiota tehdä valmiiksi), niin ei sitten ole ollut blogattavaa. Tässä kuitenkin kevään ensimmäinen, jo kuukauden takainen värjäys. Siihen on käytetty suunnilleen vuoden sipulinkuoret, ja ensin liemessä kävivät pääsiäismunat. Sen jälkeen liemi mujui hellalla kunnes siihen alkoi tulla hometta - ja sitten värjäsin tämän vyyhdin.

Että sellaista :-) Oikeasti väri on vielä kauniimpi ja hohtavamman keltainen.

Hyvin raidalliset sukat ja vähän muuta

2011-03-29T10:43:00.002+03:00

Tällaiset sukat neuloin viikonlopun automatkoilla ja saattelin valmiiksi äsken. Kaiken murheen keskellä minusta on vain mukavampi katsella tällaisia värejä. Yhden lajin energiatankkausta sekin.

Ja tällaisen kirjoin jo viime viikon puolella. En vielä tiedä, tuleeko siitä osa irtotaskua, poskityynyä vai mitä. Hautajaispuvun irtotaskuna ei suku kylläkään taitaisi sitä kestää, enkä varmaan minä itsekään.

Edit: piti kokeilla isompaa kuvaa. Taidankin siirtyä tämmöisiin!

Keltaiset kintaat

2011-03-28T16:55:00.002+03:00

Päivän ajatusmaailmaan sopii hyvin asioiden loppuunsaattaminen. Tässä pienet kintaat, kaksinkertaista vironvillaa venäjäksi neulottuna.

Sukkaset

2011-03-25T08:01:00.001+02:00

Pitkästä aikaa jotain pientä valmista. Sukat jämälangoista, innoituksen sain viikkoja sitten tuolta Hitaus -blogista. Vitsikästä on se, että nämä sukat perustuvat todellakin suunnitelmaan, ja sitten ne kuitenkin ovat vapaammin raidoitetun näköiset kuin monetkaan sukistani. Hassua.

Imperiumin vastaisku

2011-02-15T21:19:00.001+02:00

Ken on sattunut lukemaan tämänpäiväisen postaukseni tuonne Kädellisen päiväkirjaan, ymmärtää mihin otsikko viittaa. Tässä on tekeillä villatakki ja taatusti hidasta vauhtia. Kolmosen puikoilla, silmukoita miljuuna. Oikein hyvä juttu. Aika monet langoista ovat itse värjättyjä.

Kuusi.

2011-02-06T22:00:00.002+02:00

Ja uusiksi meni! Mutta nyt minulla on uusi, paljon parempi suunnitelma.

Karoliinan kintaat kuitenkin valmistuivat. Tämä on nyt niitä kokeiluja, joita en suosittele toistamaan. Lanka on Gotlandia (en muista valmistajaa) ja niin tolkuttoman paksua, että kun langan loputtua kesken jouduin jatkamaan Fritidsgarnilla, tätä oli käytettävä kaksinkertaisena. No, toden sanoen täältä aina kuuluu närkästynyttä tuhinaa, kun lanka on isommilla kuin kolmosen puikoilla neulottavaa - mutta en silti oikein ymmärrä mitä näillä ultrapaksuilla ja lisäksi vielä hirveän kalliilla langoilla tekee. Gotlandista neulottu paita maksaisi kepeästi 150 euroa, ainakin.

Kintaat on nyt joka tapauksessa tehty ja niillä pärjäisi naparetkellä. Toivottavasti niitä pystyy käyttämään myös kepparitallilla, niinkuin alkuperäinen tarve taisi olla.

Viisi.

2011-01-30T21:24:00.002+02:00

Tämä on lähes säännöllinen!

Kolme, Neljä.

2011-01-30T09:56:00.001+02:00

Suunnitelma alkaa hahmottua.

Kaksi.

2011-01-29T17:09:00.000+02:00

Eipä siitä sen enempää.

Yksi.

2011-01-29T14:11:00.000+02:00

Viimeksi mietin, että pitäisikö tehdä jotain muuta (kuin sukkia). Aloin sitten tehdä neliöitä, joiden käyttötarkoitus ei ole itsellenikään millään tavalla selvä. Tässä on ensimmäinen. On sääli ettei väreistä saa käsitystä. Juuri näiden kasvivärjättyjen lankojen värit katoavat kaikkein surkeimmalla tavalla (minun) valokuvissa(ni). Vaihdoin kuitenkin kuvakoon isommaksi. Koko korvaa värin?

Tein taas sukat

2011-01-24T20:47:00.001+02:00

Pitäisiköhän välillä tehdä jotain muuta? Mutta kun ei oikein ole mahdollisuutta mihinkään pitkäjänteisempään - vielä. Minä nyt tässä kypsyttelen ajatusta.

Sukat on tehty Araucania-sukkalangasta joka on yhtä miellyttävää neulottavaa aina. Ja jos katsoo tarkemmin, näkee jotain minulle piinallisen tyypillistä. Luulin, että tässä on kaksi samanlaista sukkaa. Mutta ei. Toisen varressa palmikot ovat (sentään säännönmukaisesti) kerroksen lyhyempiä kuin toisessa. Kuin ihmeen kaupalla varret ovat kuitenkin samanpituiset.

Jugend-kirjonta taitaa olla minun kohdallani pelkkä haave. Mutta onneksi villalangallakin voi kirjoa sellaisia autenttisen vinoja kuvioita.

Muodonmuutos

2011-01-14T19:22:00.004+02:00

Zauberball muuttui sukiksi. Olikin yllättävän mukava kokemus: värit liukuivat tosi nätisti ja minun mielestäni sopivassa rytmissä.

Ja sitten pitkästä aikaa ruokaohje. Tein soppaa, josta pidin kovasti. Se koostui niinkin yhteensopimattoman kuuloisista aineksista kuin kaaleista, tomaatista ja krakovanmakkarasta, mutta hyvää tuli! Näin!

Tarvitaan:

2 punasipulia
kukkakaali
parsakaali
puoli paketillista (tai enemmän) ruusukaalia
2 porkkanaa
2-3 kynttä valkosipulia
2 purkkia tomaattimurskaa
chili-lime-maustesekoitusta reippaahkosti (tai chili ja lime :-)
mustapippuria (ei ihan niin reippaasti)
kasvisliemikuutio (tai herbamarea)
paketillinen krakovanmakkaraa (Lidlin makkarassa oli kivasti kuminaa)
öljyä
suolaa (ei ole välttämätöntä)

Vihannekset paloitellaan ja kuullotetaan öljyssä. Valkosipuli kuitenkin jätetään vielä odottamaan. Päälle kaadetaan tomaattimurska ja vettä niin että kasvikset peittyvät, sekä mausteet. Keitellään. Makkara paloitellaan ja paistetaan öljyssä. Kun vihannekset alkavat kypsyä, makkarat ja paloiteltu valkosipuli kaadetaan sekaan. Keitellään vielä vähän ja tarkistetaan maku.

ps. Ja kaadoinhan minä joukkoon myös purkillisen sekalaisia papuja.

Sakkolan kintaat

2011-01-06T14:12:00.001+02:00

Eilen illalla valmistuivat nämä kintaat. Ostin langan Hämeenlinnan keskiaikamarkkinoilta ja nyt harmittaa etten laittanut talteen tietoa, mistä lampolasta lanka tuli. Lanka nimittäin on ihastuttavaa - väri on suoraan lampaasta, rasvaakin on jäljellä ja pahnoja myös.

En ole aikaisemmin tehnyt Sakkolan pistolla kintaita tällaisesta ohuemmasta kaksisäikeisestä langasta, mutta hyvin se toimii tässä. Kintaat ovat oikein mukavan kuohkeat ja lämpöiset.

Sukkaset

2011-01-05T10:41:00.001+02:00

Jotain pientä aina välillä valmistuu. Nyt sukat, niin sanottua Maija-Liisan mallia. Lanka Maijaa, 14 silmukkaa puikolla. Söpöt minusta.

Lankapyörteessä taas

2010-12-28T12:43:00.002+02:00

Oltiin eilen suunnitelman mukaan veljentyttäreni Karoliinan kanssa lankaostoksilla. Vietimme KAKSI JA PUOLI TUNTIA Oulunkylän Lankamaailma Nordiassa. Sitten tädiltä, siis minulta, petti ostoskunto. Karoliina olisi kyllä vaivatta jatkanut. Mutta oli mukavaa olla kaupassa ja nähdä langat myös (pian) 12-vuotiaan silmin. Olen itse niin urautunut pässinpökkimiini, etten ole aikoihin edes kunnolla nähnyt miten upeita väriskaaloja lankoihin luodaan. Tuli väsymyksen lisäksi myös taideähky!

Löytyi siis: harja norjanvuonohevoselle (keppari), kaksi kerää pom-pomia joista Karoliinan kummitäti on luvannut tehdä huivin, sekä langat ja puikot Karoliinan ihan ensimmäisiin sukkiin (minä olen luvannut opettaa). Ja vielä bonussukkalangat Karoliinalle.

Minä olin ennaltaehkäisevästi ottanut edellisenä päivänä keriäkseni viime kesän värjäykset (punaiset ovat markkinoilta), ja todennut siinä jälleen kerran että langoista ei ole suoranaista puutetta. Siksi selvisin kaupasta yhdellä ihan pikkuisella Zauberballilla ja melkein yhtä pikkuisella vyyhdellä yksisäikeistä Gotland-lankaa. Siitä tulee neulakintaat.

Eilen tein äkilliseen tarpeeseen pikakirjan. Siis: peilipapereihin vain liimataan päällystetyt pahvit ja se on siinä. Kirja tietysti selkämyksen puutteessa huojuu ja tutisee, mutta toisaalta se aukeaa erityisen vaivattomasti.

Tuli kintaat

2010-12-20T20:27:00.000+02:00

Pojat ovat valitelleet että tavallisissa lapasissa kädet palelevat. Nyt sai viimeinenkin pojista neulakintaat, jotka ovatkin paljon lämpimämpiä kuin puikoilla neulotut. Neulakintaiden neulos on ontelomaista ja eristää hyvin, ja joissakin pistelytavoissa (niinkuin sakkolalainen) neulos on todellakin hyvin paksua.

Nämä kintaat on kuitenkin tehty ihan perussuomalaisella pistolla. Lankana on vuosia sitten Vihreästä vyyhdistä ostamani saksalainen käsinkehrätty, joka ei millään ollut löytää paikkaansa. Mutta tähänpä se sopikin kuin nakutettu. Väri-ilokaan ei haittaa sillä saaja on se poika, jonka piti saada huoneensa väreiksi tummin mahdollinen punainen ja tiukin mahdollinen okra. Huoneessa soitetaan rumpuja - kuvitelkaa vain tunnelmaa. Mutta lankaan palatakseni, en kyllä suosittelisi tätä laatua ihan ensimmäisiin kintaisiin.Yksisäikeisyys, voimakas kierteisyys ja merinovillan huopumistaipumus tekivät hommasta aika haastavaa. Lopputulos oli kuitenkin kiva ja käyttäjälleen sopiva.

Ja tältä meillä näytti aamulla kello puoli kahdeksan, kun laittauduin lumitöihin.

Joulunalustunnelmissa

2010-12-16T10:54:00.001+02:00

Täällä sitä taas ollaan, yli puolen vuoden tauon jälkeen. Heti alkuun täytyy pyytää anteeksi että katosin noin vain. Eihän se huonoa käytöstä puolusta, mutta totuus on että olin aika poikki. Oli kaikenlaista, isän syövän uusiutumisesta ja äidin sairastumisesta lähtien, enkä edes tajunnut siinä kohtaa että selityksen sana olisi ollut paikallaan. Täällä minä nyt kuitenkin olen, ja koetan olla enää tekemättä äkkihäipymisiä.

Kaikenlaista mukavaakin on kuitenkin tapahtunut kuluneena aikana. Myös käsityörintamalla, vaikken tässä syksyllä ole paljoa ehtinytkään tekemään. On ollut ammattitöitä, kouluttaminen on työllistänyt kovasti ja loppujen lopuksi syksy on lyhyt. Kesällä sen sijaan värjäilin monta kattilallista lankoja ja sain aikaan osin ihania, osin vain muuten ihmeellisiä värituloksia. Näistä lienee turha tehdä enempää selkoa, erilaiset sekoitus- ja jälkiliemet tekevät itsellenikin aika mahdottomaksi jäljittää, mistä väri missäkin erässä mahtaa olla peräisin. Yksi erityisen onnistunut kattilallinen kuitenkin syntyi siten, että laitoimme ystäväni Monican kanssa veden kiehumaan ja suuntasimme sitten ämpäreinemme lähipusikkoon, josta riivimme kaikkia mahdollisia puunlehtiä sekaisin. Ajankohta taisi olla heinäkuun alussa ja hyvä tuli. Vihertävänkeltaista tietenkin. Onnistunutta oli myös se, että kävimme kesken värjäysprosessin kaksi kertaa uimassa :-)

Yksi loppukesän kohokohdista oli se, kun pääsin viimein Lohjalle filosofi-Saaran saippuanteko-oppiin. Se oli todella kiinnostavaa, ja samalla matkalla opin tekemään amerikkalaismallista omenapiirasta, sellaista jossa on kansi. Nyt sitten laulan aina suureen ääneen taiikinaa-kauulitaan-kaahden-vaha-tai-voipaperin-väälissääää (jos nyt joku sattuisi tuntemaan Ilkka Kuusiston laulusarjan Suomalainen vieraanvara) kun teen omenapiirakkaa. Perhe alistuu kohtaloonsa, hyvää kun on tiedossa. Saaran tapasin odotetusti (ihan totta, minä tiesin tapaavani Saaran vaikkei mistään oltu sovittu) jälleen Lohjan joulumarkkinoilla, ja sovimme taitovaihdon jatkamisesta. Sellainen on kauhean mukavaa.

Tässä joitain kuvia kesän ja syksyn käsitöistä. Neulakintaita ja sukkia on syntynyt, enimmäkseen. Isoihin töihin ei ole ollut paukkuja, alla olevaa tilkkupeittoa lukuunottamatta. Peitto on kooltaan noin 115 x 150, ja se on joululahja - en kerro kenelle.

Saippuaa. Saara heitti sekaan anteliaasti laventelinkukkia - no, ne kuorivat ihoa mukavasti! Saippua on kyllä muutenkin ollut todella laadukasta. En usko että enää ikinä ostan saippuaa kaupasta.

Tilkkupeitto edestä ja takaa. Simppeleintä mahdollista mallia, kuten näkyy.

Neulakintaita ja sukkia. Näitä on syntynyt iso kasa, mutta suurin osa on lähtenyt saman tien käyttäjilleen. Hyvä niin.

Ja hyvä tavaton, meillehän tuli elokuussa Tuure. Tuurella on puolikas häntä (äidillä ei ole häntää, isällä oletettavasti on) ja tätä nykyä kynttilää haistellessa kärähtäneet kulmakarvat. Viimeisessä kuvassa Tuure on jo isona kissana Pillin kanssa. Uunin kyljessä tietenkin.

Ei sittenkään ikuisuusprojekti (ihan)

2010-05-08T14:47:00.002+03:00

On ollut taas muutama suhteellisen työn ja tapahtumien täyteinen viikko. Maatiaisamaryllis on ehtinyt kukkia tässä välissä (niin myös apostolinmiekat), tomaatit venähtää kohtalaisiin mittoihin ja siinä viimeksi jännittämässäni konsertissa saamani ruusut kuihtua. Ulkona olen ehtinyt kaivaa vasta yhden kunnon kuopan, josta ehkä kuuluu myöhemmin...

Monien muiden tapahtumien joukkoon mahtuu kuitenkin tällainenkin minulle merkittävä juttu: sain viimein, vihdoin ja viimein valmiiksi viime vuonna aloittamani ruusukaspeiton. Ja eihän se näin kauaa olisi kestänyt ellen taas olisi ollut niin ahne ja laittanut lointa, hm, melkein kolmeen peittoon. Siinä sitten meni aikaa että sain kaikki kudottua.

Mutta tässä siis, tadaa, ruusukasta!

Voin kyllä ihan suoraan sanoa että olihan työläs kudottava. Minulla nimittäin oli lähtöpisteessa suunnilleen riittävä kasa sekalaisia lankoja, yksi parin sentin poljentakuvio ja omassa päässäni kehittämä etenemissääntö, jonka varassa keksin mallia koko ajan kutoessani. Olihan se toki kiinnostavaa, mutta jossakin vaiheessa alkoi jo kerta kaikkiaan kyllästyttää. Valmista kuitenkin tuli ja langat menivät tasan loppuun. Peitto on kooltaan 98 x 218. Ja kyllä, se on kaunis. Tosin kävi niin, ettei se nyt ihan priimasti sovikaan siihen paikkaan johon olin peittoa ensin ajatellut. Paremmin sopii peitto nro 2, Jäämistöpeitto.

Jäämistöpeitto saa nimensä siitä, että kaikki tarvikkeet (kuten kangaspuutkin) ovat eri jäämistöistä. Vihreä perusväri ja lampaanvaalea raitaväri ovat lähetyksen kirpputorilta, jonne en vain voinut jättää lankoja, kun näin että ne ovat käsinkehrättyjä. Lampaanruskea raitaväri on täkäläisen tekstiilitaiteilijan jäämistöstä. Loimen kalastajalanka on työystäväni äidin jäämistöstä. Ja kangaspuuthan on tehty isoäidilleni runsaat sata vuotta sitten.

Ruusukkaan malli on tästä Lena Nesslen mainiosta kirjasta. Peittojen esikuvana on kannessa olevan lissvässel, punakirjava lastenpeitto.

Neulakinnastekniikoita nro 3:Venäläinen pisto, viiden langan työkinnas sekä yksi tapa aloittaa suomalainen pisto

2010-04-16T21:11:00.001+03:00

Nyt tulee senlaajuinen megapostaus että saapa nähdä mahtuuko se sähköisestä tuutista läpi. Jos mahtuu, samalla päättyy kinnasneulatekniikoita käsitellyt sarja. Minulla on nyt hyppysissä niin monta erityyppistä pistoa, että en kaipaa lisää. Krista Vajannon videoilta ajattelin vielä opetella pyöräyttäen neulomisen, mutta sehän on jo taltioituna siellä. Niin ovat varmaan pääosin nämä nytkin kirjaamani pistot, mutta kun olen oppinut erilaisen tavan aloittaa, niin vaikka itseäni varten laitan sen nyt muistiin.

Tässä ovat tällä viikolla valmistuneet venäjäksi neulotut kintaat. Kintaat ovat tähän asti aikaansaamistani kauneimmat. Pisto on siroa, kintaiden muoto on onnistunut ja pidän valtavasti viime kesänä mm. pietaryrtillä värjäämieni lankojen kellanvihreistä sävyistä. Värjäyspuuhat tulevat varmasti jatkumaan tänä kesänä. Lanka on kaksisäikeistä Pirkka-lankaa, mikä sopii venäjäksi neulomiseen oikein hyvin.

Ja sitten siihen hikisempään osuuteen, eli miten olen oppinut aloittamaan. Tämä nimenomainen venäläisen piston aloitus on kuulemma juuri se, jollaisia äidit Karjalassa tekivät kapioihin. Ei se nyt niin vaikea ole minun mielestäni, kunhan oppii...

Ensin vähän teoriaa. Tekijänoikeuskanteen uhallakin julkaisen nämä kuvat Arja Soukan Uudenmaan käsi- ja taideteollisuus ry:lle tekemistä piirroksista, sillä niissä näkyy kuusilankaisen venäläisen piston logiikka aivan loistavasti. Käsissähän tämä näyttääkin sitten aivan erilaiselta, mikä on varmasti isoin syy siihen miksi kinnasneulontaa ei tahdo oppia kaavioista.

Tässä kuvassa näkyy toiselle kerrokselle kääntymisen periaate. Piston alkuun napataan aina yksi (tässä kääntymissyistä kaksi) lankaa, sitten pisto tehdään normaalisti loppuun. Neulominen edistyy tästä kuvasta katsoen oikealle. Päissä tehdään seuraavan kuvan mukaisesti lisäyksiä, kunnes kinnas on sopivan leveä. Sopivan leveä kinnas on leveämpi kuin lapanen, koska kintaat eivät yleensä juuri jousta.

Sitten viimein aloituksen saloihin. Ensin kierretään lanka löyhästi kolme kertaa myötäpäivään peukalon ympäri (ihan kuin tekisi taikoja). Sitten napataan lankakieppi peukalon ja etusormen väliin (on tärkeää etteivät langat mene tässä epäjärjestykseen). Neula työnnetään oikealta vasemmalle kahden langan alta, risteyskohdan yli ja jälleen kahden langan alta. Sitten pidetään visusti kiinni lankahässäkästä ja käännetään neula niin että se työnnetään vasemmalta oikealle kahden langan yli, risteyskohdan alta ja jälleen kahden langan yli. Neulontalanka jää peukalon päälle ja neulankärjen alle, että syntyy silmukka. Tässä vaiheessa meillä on kuvan osoittama mielenkiintoinen mytty.

Kuitenkin jos kaikki on mennyt hyvin, niin lähemmässä tarkastelussa voi nähdä, että lankalenkkejä on oikealta lukien ensin kaksi lankaa ja sitten toiset kaksi lankaa, jotka ovat "johtolangan" eli neulontalangan molemmin puolin. Nyt etsitään vielä kaksi lankaa, joista ensimmäinen on johtolangan vasemmalla puolella olevan langan vasemmalla puolella (kuvassa puoliksi peukalon alla), ja toinen on periaatteessä oikeanpuolimmainen peukalon alapuolella näkyvistä pikkulenkeistä. Aloituksessa voi kyllä poimia sen vasemmanpuolimmaisenkin, jos aloitus sillä tavalla tuntuu pysyvän paremmin kasassa.

Nyt tehdään periaatteessa ihan samalla tavalla kuin alussa. Työnnetään neula oikealta lukien ensimmäisten kahden langan alta, johtolangan molemmilla puolilla olevien päältä ja niiden viimeisten kahden langan alta. Neula käännetään ja työnnetään oikealle päin johtolangan molemmilla puolin olevien lankojen alta ja reunimmaisten päältä. Lanka jää jälleen peukalon päälle ja neulan alle. Alussa tämä kaikki vaatii sekä uskoa että akrobatiaa, mutta kun asia valkenee, se on lopulta aika yksinkertainen ja syntyy viimeisessä kuvassa oleva selkeä systeemi. Langan on koko ajan syytä olla löyhällä, että nämä kaikki käännökset mahtuu tekemään. Näissäkin kuvissa se on turhan tiukalla.

Kun tähän asti on päästy, työtä on helppo jatkaa kuvien osoittamalla tavalla. Huomaa viimeisen silmukan poiminta: se on nyt aina se oikeanpuolimmainen tai etummainen alhaalla olevista pikkulenkeistä. Ja silmukkaketju näyttää tällaiselta. Toiselle kerroksella riittää, että silmukat kiinnittää yhteen edellisen kerroksen silmukkaan, ettei neuloksesta tule liian tönkköä.

Tässä vielä muutaman kuvan verran neulomisen etenemistä.

Siirrytään sitten viisilankaiseen työkintaaseen. Näin tätä venäjäksi neulomisen muunnelmaa on nimitetty ainakin vuonna 1970 julkaistussa Kotiteollisuus-lehdessä.

Pisto on muuten aivan samanlainen kuin venäläinen pisto, mutta lankoja on 1+2+2 (äsken 2+2+2). Oikealla on vain yksi lanka kahden sijaan. Tämä saadaan aikaan siten, että aloituksessa tehdäänkin vain kaksi lankakierrosta peukalon ympärille. Muuten toimitaan aivan samoin kuin äsken. Toisella kerroksella poimitaan aina yksi vanha ja yksi uusi silmukka edelliseltä kerrokselta, sillä neulos on selvästi perusvenäläistä harvempaa ja pehmeämpää. Tässä muutama kuva.

Otetaan sitten vielä minun oppimani tapa aloittaa ja neuloa suomalaista pistoa. Taas lähdetään liikkeelle kahdesta langankierrosta peukalolle, myötäpäivään. Otetaan lenkit näppeihin samalla tavalla kuin äsken. Työnnetään neula kahden langan alta, kahden langan päältä, käännetään se ja alitetaan äskeiset kaksi lankaa. Neulontalanka jää peukalon päälle ja neulankärjen alle. Kiristetään löyhästi peukalon päälle.

Nyt kädessä on tämännäköinen lankahässäkkä. Oikealla on kaksi lankaa, sitten tulevat johtolangan kahta puolta olevat langat. Neula työnnetään reunimmaisten alta, seuraavien päältä, käännetään ja alitetaan oikean reunan kaksi lankaa. Logiikka on koko ajan kahden alta, kahden päältä, käännös ja kahden alta. Neuloessa kyllä huomaa, millä tavalla työtä on luontevaa käännellä, että käännös onnistuu - sama pätee venäläiseen pistoon. Ketjusta tulee kuvan mukaista, ja on helppo nähdä miksi suomeksi neulomiseen sopii huomattavasti paksumpi lanka kuin venäjäksi neulomiseen. Toisella kerroksella kiinnittäminen tapahtuu aina yhteen uuteen ja yhteen vanhaan silmukkaan.

Olipas urakka. Vielä hieman kasvi- ja eläinkuntaa. Näin meillä eläimet viihtyvät sulassa sovussa keskenään. Vihreä mytty on Pillin hiiri, jota tämä usein pitää käpälässään ja armaasti nuolee ja pesee. Ruskea koiraparka on lahja rakkaalta serkultani, joka on aina osannut valita sellaisia lahjoja, joihin minä kiinnyn perin pohjin.

Kliivia alkoi kukkia heti pääsiäisen jälkeen ja on nyt hiljalleen pudotellut kukkiaan. Ensi vuonna sitten taas. Ulkona sipulikukat pukkaavat jo kovasti pintaan ja lumikellot ja sinivuokot kukkivat, meillä kun on lämmin rinne. Välttelen kuitenkin vielä enempää pajukossa myllertämistä, sillä edessä ovat vanhan musiikin laulukurssin kevätkonsertit, enkä juuri nyt välittäisi saada kurkkuani aivan turvoksiin siitepölyistä. Tarpeeksi jännittävää on muutenkin. Mutta parin viikon päästä varmaan alkaa pihakuviakin taas tulla.

Neulakinnastekniikoita nro 2: Pikainen silmäys Sakkolan (?) pistoon

2010-04-07T09:42:00.003+03:00

Olin eilen venäläisen piston opissa ja ihastuin siihen ylen määrin. Koska olen päättänyt olla blogaamatta keskeneräisiä töitä, venäläisen kuvia ei nyt tähän tule. Sen sijaan annan pikakatsauksen pistoon, jota jo eilisessä postauksessa kehuin, ja jonka opettajani tuntee Sakkolan pistona - muitakin nimiä voi olla. Pisto on hivenen kimurantti lankojen suurehkosta määrästä johtuen, mutta tosiaankin hyvin käyttökelpoinen. Sakkolan kintaat ovat todella paksut ja lämpimät. Langan on paras olla aika tiukkakierteistä vanhan ajan villalankaa. Fritidsgarnin tyyppisistä langoista tämä tuskin onnistuu.

Tässä ohje ensimmäiselle kerrokselle. Aloituksessa lanka kierretään kolme kertaa peukalon ympäri vastapäivään. Vasemmalla näkyvä neljäs lanka on häntäpää.

Seuraavaksi neula työnnetään peukalon takana lankalenkkeihin ja käännetään se niin, että syntyy kahdeksikko jossa näkyy 3 + 3 lankaa. Työnnetään neula kahdeksikon läpi ja langan alta: peukalolle syntyy lenkki.

Nyt hivutetaan kahdeksikon kaksi etummaista lenkkiä peukalolla jo olevan lenkin seuraksi. Vapaana oleva häntäpää nostetaan keskimmäiseksi peukalon takana olevista lenkeistä: näin se saadaan sitoutumaan aloitukseen.

Tämän jälkeen neula työnnetään kolmen peukalon takana olevan lenkin läpi, käännetään vastapäivään 180 astetta (no, 90 riittää) ja työnnetään myös peukalon edessä olevien kolmen lenkin läpi ja langan alta: peukalolle muodostuu uusi lenkki.

Etummainen (vanhin - sen näkee myöhemmässä vaiheessa hyvin lenkkien alareunasta) peukalolla olevista lenkeistä poimitaan neulalle yhdessä kahden etummaisen peukalon takana olevan lenkin kanssa, neula käännetään, työnnetään kolmen peukalolla olevan lenkin läpi ja langan alta - jälleen syntyy uusi lenkki. Ja niin edelleen.

Silmukkaketju näyttää tältä. Toiselle kerrokselle kääntyminen tapahtuu samalla tavalla kuin muissakin tekniikoissa - tuolla Väkerryksen linkeissä on ohjeita siihen. Toisella kerroksella poimitaan aina 1 uusi ja 2 vanhaa silmukkaa - neulalla on siten 3 + 3 + 3 silmukkaa sekä lanka.

Sakkolalaista voi hyvin tehdä myös kaksilankaisena - silloin vain aloituksessa lähdetään kahdesta peukalokierroksesta.

Mikään aloittelijan pisto tämä ei minun mielestäni ole, sillä vasta kintaiden puolivälin paikkeilla oivalsin piston niin, että virheet vähenivät oleellisesti. Silti tein edelleen asioita, joita en pysty selittämään. Mutta oikein hyvä kinnaspisto kuitenkin.

Muutamat neulakintaat, vaan ei tällä kertaa tekniikkaa

2010-04-05T21:20:00.002+03:00

Olen taas huomenna menossa neulakinnasoppiin, joten koin että minun pitää tehdä läksyni valmiiksi. Itsemäärätty kotitehtävä on kinnaspari kullakin tekniikalla, eikä se hassumpi läksy olekaan. Yhteen kinnaspariin joutuu tekemään siksi monta pistoa, että tyyli ehtii tulla tutuksi. Tässä on yhdet suomeksi neulotut. Lanka on Fritidsgarnia ja sitä meni vajaat 100 grammaa.

Suomeksi neulotun kintaan ohjeita löytyy nettimaailmasta paljon: peukalolla ja ilman ja ilmeisesti myös erilaisilla silmukkavariaatioilla. Peukalollisuus viittaa siihen, että neuloessa silmukoita pidetään peukalolla. Peukalottomuus taas on sitä, että silmukoita neulotaan tasossa. Ja kun variantteja tosiaankin piisaa, minä olen oppinut pitämään silmukoita osittain peukalolla. Ehkä selitän joskus. Nyt kuitenkin ihan luvatta viittaan tuolla sivupalkissa olevaan Väkerrystä -blogiin: sieltä löytyy linkit moneen suomeksi neulomisen ohjeeseen, joista voi valita itselleen parhaiten hahmottuvan. Krista Vajannon videot, joihin Väkerryksestä myöskin löytyy linkit, ovat ihanan selkeitä, mutta hän kyllä neuloo suomeksi ihan eri tavalla kuin minä. Ehkä minun tosiaan täytyy jossain vaiheessa taltioida tämäkin tapa.

Sitten on parit Sakkolan kintaat. Tämä vaikuttaa harvinaisemmalta pistolta, ja on myös erittäin käyttökelpoinen: kerroksesta tulee varsinkin 3+3+3 - lankaisena aika korkea ja neulos on tasaista, joustavaa ja mukavaa kädessä. Sakkolalaista voi tehdä myös kaksilankaisena, jolloin tulos on vähän ohuempi ja kerros matalampi. Tähän pistoon väsään ohjeen, kunhan ehdin. Lanka on tässä Pirtin Kehräämön kolmisäikeistä lankaa, jota jo aiemmin suosittelin. Sitä kului hyvinkin 150 grammaa: kintaat ovat tosiaankin paksut - ja isot.

Ja sitten vielä yksi vähän huvittavampi versio. Kävi nimittäin niin, että ensimmäisellä oppitunnilla juuri ja juuri opin aloittamaan sakkolalaisen, mutta toiselle kerrokselle menemisestä ei päästy puhumaan ollenkaan. Joten päättelin itse. Nämä kintaat on tehty kärjestä aloitettuna spiraalina, enkä ole varma pystyisinkö enää itsekään toistamaan suoritusta. Mutta niinkuin opettajarouva kannustavasti totesi, parhaat keksinnöt ovat yleensä olleet vahinkoja.

Hyvää pääsiäistä!

2010-04-03T21:09:00.000+03:00

Virityksessä on valmisteltu pääsiäistä, enkä ole ehtinyt postailemaan muista asioista mitään. Kohtalainen hösseli on vallinnut. Virpovitsat valmistuivat viimeisenä iltana; äsken saatuni melkein kaiken juhlaa varten valmiiksi, lorautin kunnon tujauksen lampukkaöljyä käspaikalle. Kertokaa ihmiset jos tiedätte miten sen saa pois. Mutta kohta olemme lähdössä yöpalvelukseen, juhla alkaa.

Oikein mainiota, kaunista, siunattua pääsiäistä kaikille!

Tapettikirjoja

2010-03-21T12:39:00.004+02:00

Tällä kertaa kiitokset lähtevät Boråstapeterille ja siihen helsinkiläiseen maalikauppaan, josta sain kokonaisen ison kasan tapettinäytteitä. Olen pidemmän aikaa ajatellut, että voisin kokeilla muistikirjojen päällystämistä tapetilla (ei ole uusi eikä oma idea), ja nyt se mahdollisuus sitten tuli. Tulokset ovat tämännäköisiä.

Teknisestä puolesta voisi sanoa jotakin. Tapettia oli yllättävänkin mukava käsitellä, varsinkin peilipapereissa jotka siis myöskin ovat tapettia. Kiva kun paperi on niin paksua ja sitkeää, ettei sitä tarvitse kostanakaan juuri varoa. Kansien päällystämisessä tällainen laatutapetti ("tapettien Mersu", kehaisi myyjä) oli kuitenkin aika jäykkää ja vaatii oman totuttelunsa, että paksuille päällysteille oppii varaamaan sopivasti tilaa. Lopputulos oli kuitenkin mielestäni ihan ok. Värit ovat hieman valjuja minun makuuni ;-)

Nyt tämä täällä menee tänne

ja koettaa olla niinkuin tämä. Hyvää sunnuntaita kaikille!

Neulakinnastekniikoita nro 1: Pettersson

2010-03-14T13:15:00.002+02:00

Ensimmäinen kosketukseni neulakintaisiin on lapsuudesta. Ihmettelin naapurin evakkomummon kintaita ja pyörittelin käsissäni merkillistä neulaa, jonka hän oli äidilleni antanut. Neula oli luuta, siinä oli keskellä reikä, enkä osannut kuvitella miten sitä käytetään. En muista, että mieleeni olisi tullut kysyä - kai taito tuntui niin saavuttamattomalta siinä vaiheessa kun vasta opettelin neulomaan puikoilla.

Sitten vuosien varrella aina joskus joku mainitsi sanan neulakinnas, mutta en oikein edes tiennyt millaiset ne kintaat olisivat. Naapurin mummon kintaat olivat unohtuneet täysin. Sitten kuljin pari kolme vuotta sitten Hämeenlinnan keskiaikamarkkinoilla ja äkkiä pysähdyin kuin naulittuna tuijottamaan nuorta naista joka teki jotain merkillistä käsityötä. Neulakinnastahan se oli, ja kun nyt muistelen millainen hänen neulansa liike oli, niin luultavammin suomeksi neulottua.

Toissa syksynä huomasin iloiseksi yllätyksekseni, että Espoon kaupunginmuseossa opetettiin erilaisia välttämättömiä taitoja: lautanauhan tekoa, kehruuta ja - neulakintaan valmistamista! Kurssi oli hikinen ja antoisa: kahdessa tunnissa opin täpärästi aloittamaan ja jatkamaan ns petterssonilaista kinnasta. Ajoin kotiin lankalenkki peukalon päässä, etten vain hukkaa lankojen järjestystä. Koko illan istuin penkkisohvassa kasvavan aloituspätkäkasan keskellä. Mutta minä opin sen!

Tänään koetan tallentaa tänne blogiin, miten petterssonilaista tehdään. Joku hahmotuskykyinen saattaa sen tästä oppiakin, mutta itselleni ohjeet toimivat muistiinpanoina: nyt kun tekniikoita karttuu enemmän, minua alkaa hirvittää montako pystyn pitämään päässäni. Tai käsissäni.

Kävi nimittäin niin onnellisesti, että runsas vuosi sitten tapasin karjalaisrouvan, joka sanoi osaavansa kuusi erilaista tapaa tehdä neulakinnasta. Pyysin heti päästä oppiin, ja vaihdoimme yhteystietoja. Vuosi kuitenkin kului enkä ehtinyt tehdä asialle mitään. Kuinka ollakaan, tasan vuotta myöhemmin tapasin hänet uudelleen, ja nyt hän osasikin jo kahdeksan tekniikkaa. Tämä alkoi mennä yli ymmärryksen, ja aloitimme opintosessiot tässä talvella. Joitain uusia tekniikoita olen jo oppinut, eikä sisu anna periksi vaan aion kyllä opetella kaikki kahdeksan. Valitettavasti täytyy todeta, että näistäkin sessioista ensimmäinen oli ihan yhtä tuskainen kuin aikoinaan Pettersson. Ehkä näissä jossain vaiheessa alkaa syntyä jonkinlaista siirtovaikutusta, eli aikaisemmin opittu alkaa helpottaa uutta oppimista. Ehkä.

Mutta nyt siis Pettersson.

Lähdetäänpä liikkeelle välineistä. Kinnasneuloja saa täällä pääkaupunkiseudulla ainakin Helskystä ja Kansallismuseon kaupasta, ehkä edelleen myös Espoon kaupunginmuseosta ja muista paikoista, joita en tiedä. Nettikaupasta niitä saa myös, kannattaa katsoa googlella missä neuloja myydään. Neulat ovat yleensä puuta tai luuta, joskus metallia. Reikä on yleensä aina päässä, toista samanlaista kuin tämä minulle nyt periytynyt karjalainen luuneula en ole nähnyt missään. Neuloja on helppo tehdä itsekin, kun ensin saa yhden malliksi. Langaksi on alkuun parasta suhteellisen paksu, tiukkakierteinen, täysvillainen lanka. Täysvillaa on helpoin jatkaa huovuttamalla. Oikein hyvää on esimerkiksi Pirtin kehräämön Finnwool 180tex x 3. Neulakintaisiin suositellaan usein Fritidsgarnia, mutta minusta se on moneen tekniikkaan ihan liian paksua ja löyhäkierteisenä hankalaa käsiteltävää. Suomeksi neulomiseen se sopii, mutta säikeet joutuu silloinkin katsomaan tarkkaan. Kun työhön tottuu, hyvin voi käyttää myös ohuempaa lankaa kaksinkertaisena.

Sitten kun välinepuoli on kunnossa, tehdään aloitus. Tämä on varmaan se hankalin osuus koko neulakintaiden tekemisessä. Opettajarouva kertoi, että ennen vanhaan Karjalassa huolehtivainen äiti teki tyttärelleen kopallisen aloituksia miehelää varten. Kun aloitus oli olemassa, niin työ kyllä sujui kokemattomammaltakin.

Petterssonin aloitus tehdään (muun muassa) näin: Otetaan noin metrin lanka ja pujotetaan se neulansilmään. Tehdään neulalle ensin siansorkka, ja nostetaan langan häntä etukautta neulalle. Sitten napataan kiinni langoista niin, että neulalla on ikäänkuin kolme löysää silmukkaa. Työnnetään neula varovasti läpi lenkeistä, ja huolehditaan että langat pysyvät järjestyksessä.

Kun lankaa vetää varovasti, saa peukalon päälle jäämään lenkin. Nyt neula työnnetään edelleen varovasti tämän lenkin ja ensimmäisen aikaisemman lenkin sisään ja käännetään sitten vastapäivään (voi hitsi kun olisi photoshop, saisi tehtyä nuolia!) lähes 180 astetta, ja työnnetään neulan kärki langan alta. Työnnetään neula koko hoidon läpi ja kiristetään varovasti. Kun kaikki on hyvin, peukalolle muodostuu jälleen lenkki.

Nyt pitäisi näyttää tältä. Seuraavaksi neula työnnetään kahden peukalon takana olevan silmukan läpi, käännetään jälleen 180 asteen kulmassa vastapäivään työnnetään kärki peukalolla olevan silmukan läpi ja langan alta, vedetään ja varovasti kiristetään. Ja hurraa, nyt peukalolla on kaksi silmukkaa! Jippii!

Ja taas jatketaan. Taaimmainen peukalolla olevista silmukoista ja ensimmäinen peukalon takana oleva poimitaan neulalle, käännetään neula tutut 180 astetta, työnnetään neula peukalolle jääneen (sen uudemman) silmukan läpi ja langan alta, vedetään ja kiristetään. Onneksi olkoon, nyt olet päässyt alkuun, sillä tällä tavalla jatkamalla pystyy tekemään aloituskerroksen. Taaempi silmukka poimitaan neulalle, sitten mukaan otetaan ensimmäinen peukalon takana oleva silmukka, neula käännetään, työnnetään peukalolla olevan silmukan läpi ja langan alta, vedetään ja kiristetään peukalolle. Siinä koko homma. (Tämä ensimmäinen kuva on sama kuin äsken viimeinen, älä huolestu!)

En ole vielä tehnyt yksiäkään petterssonilaisia kintaita kärjestä aloittaen, sillä kurssilla ne aloitettiin ranteesta. Mennään nyt siis uskollisesti ohjelman mukaan ja perehdytään kärkikäännöksen ihmeisiin vasta myöhemmin. Toiselle kerrokselle pääsee tässä systeemissä varsin yksinkertaisesti. Kun silmukkaketjua on riittävästi kintaan suuhun - kannattaa tehdä väljä - ketju vain yhdistetään lenkiksi. Yhdistäminen ja toisen kerroksen neulominen tapahtuu näin. Kuvassa tosin on jo usempia kerroksia alla, mutta se ei asiaa muuta. Lenkin sulkemisessa kannattaa vain varmistaa, ettei se siinä ihmetellessä pääse kiertymään.

Näin siis tehdään. Poimitaan edellisen kerroksen päältä kaksi silmukkaa (tämän voi varmaankin tehdä toisellakin tavalla, esim poimien kaksi vierekkäistä silmukkaa, aina yhden uuden ja yhden aiemmin käytetyn), sitten aivan kuten ensimmäiselläkin kerroksella taaempi peukalosilmukka, etummainen peukalon takainen silmukka, neula käännetään ja työnnetään peukalolle jääneen silmukan läpi ja langan alta - näin neulalla on enimmillään viisi silmukkaa ja lanka. Työnnetään läpi, vedetään ja kiristetään ja jatketaan samalla tavalla spiraalina peukaloaukkoon asti. Tässä nyt muuten näkyy se karjalainen neulakin.

Peukalon kohdalla jätetään 10-12 silmukan verran neulosta kiinnittämättä edelliseen kerrokseen, jotta jää tarpeellinen aukko. Kun kinnas on muuten valmis, peukalot neulotaan aukkoihin samalla tavalla päällimmäiseen kerrokseen kiinnittäen ja spiraalimaisesti. Vanha hyvä tapa on lisätä peukalon etuosaan pari silmukkaa, sillä tavalla kintaasta tulee istuvampi. Lisäämiset ja kaventamiset tapahtuvat samalla periaatteella kuin virkkaamisessa: tehdään samoihin silmukkoihin kaksi uutta silmukkaa tai hypätään yli.

Ai niin, pari juttua. Langan jatkaminen tapahtuu primitiivisimmin niin, että langanpäiden säikeitä hieman avataan muutaman sentin matkalta, pujotellaan säikeitä hiukan toistensa lomaan, nuolaistaan kämmentä (tai näyttävämmin sylkäistään siihen) ja sitten vain hangataan, eli huovutetaan ankarasti. Sivistyneempi tapa on pujottaa uusi lanka neulokseen ja työntää neula vanhan langan kanssa samasta reiästä. Ja ettei lankaa tarvitsisi jatkaa niin usein, on hyvä opetella haahlaamaan se. Tämä tapahtuu niin, että pitkää useamman metrin lankaa käännetään kaksinkerroin esim. parin metrin matkalta, työnnetään lanka kaksinkerroin neulansilmään, ja sitten vedetään lanka kaksinkertaisena lenkeille samaan tapaan kuin kankaankudonnassa tehdään loimille. Näin pystyy suhteellisen sujuvasti käsittelemään 5-7 metrin lankoja.

Onnea matkaan sitten vain!

Pitsihuivi vuodessa?

2010-03-12T08:08:00.005+02:00

Pitsin neulominen ei todellakaan ole minun lajini. Olen jo kauan tajunnut, että visuaalis-spatiaalis-kinesteettinen hahmotuskykyni ei ole ihan parasta A-luokkaa, ja se tekee sangen vaikeaksi esimerkiksi sen hahmottamisen, että mihin kohtaan pitsiä tulee reikä, jos nyt nostan tämän langan tässä.

Tartuin kuitenkin haasteeseen. En siihen, jonka näin Leenan sivuilla jokin aika sitten, vaan toiseen, jonka olin nähnyt jo aikaisemmin Käsityöliike Priiman ikkunalla. Ihastuin näkemääni huiviin niin paljon, että kävin kysymässä mikä malli on: se on Ravelryn ilmaismalleista löytyvä Multnomah. Muutkin ovat tästä pitäneet, sillä raportoituja hankkeita taisi olla joitain kymmeniä tuhansia. (toim huom: ei kymmeniä tuhansia mutta tuhansia kyllä)

Huivi on minusta tosi nätti, vaikka ei sitten lopulta sovikaan itselleni sen paremmin väriensä kuin kokonsa puolesta - mitat ovat noin 110 x 40. Se ei haittaa, sillä neulominen oli lopulta, monen ihmettelyn jälkeen, varsin mukavaa ja innosti etsimään toista itselleni sopivampaa helppoa mallia. Tämän huivin saaja on jo tiedossa.

Lanka on Noron sukkalankaa ja puikot 60cm:n pyöröpuikko numeroa 3. Yksi kerä riitti erinomaisesti, sillä sai jopa yhden ylimääräisen raidan.

Se helpompi Herjolfsnes

2010-03-09T21:00:00.007+02:00

Minussa elää ei niinkään salainen wannabe-keskiaikaharrastaja. Säännöllisin väliajoin tämä kaipuu ilmenee muun muassa käsinommeltujen keskiaika-asujen haikailuna. Nyt kävi kuitenkin niin, että tätini kuoli ja minun piti tehdä itselleni hautajaismekko, sekä että kellarin nurkassa oli jo pari vuotta sitten paikalliselta kirpputorilta ostamani villakangaspakan pää - uskalsin siis yrittäytyä kokeilemaan kaikkien keskiaikamekkojen äitiä (ainakin minun mielestäni), grönlantilaiseen hautalöytöön perustuvaa Herjolfsnes-mekkoa.

Netistä löytyy useita Herjolfsnes-mekon kaavoja ja ainakin Neulakossa on siihen myös yksityiskohtaiset ompeluohjeet, mutta minä päädyin tähän kaavaan, koska se vaikutti yksinkertaisimmalta. Kaava perustuu noin 50cm leveään kankaaseen, josta mekko leikataan suorakaiteina ja kolmionmuotoisina kiilakappaleina: kaksi eteen, kaksi taakse ja kaksi kummallekin sivulle. Suureksi yllätyksekseni kaava tuotti minulle (koko 46) suoraan sopivan koon. (Pikku muokkaus: Selitys taisi löytyä - kaava siis perustuu 22" eli noin 45cm leveään kankaaseen. Ilmankos...)

Mekkoa oli mahdottoman mukava tehdä. Lähdin suosiolla siitä, että tämä on koneella ommeltu kokeilukappale; vain pääntien, hihansuut ja helman käänsin käsin. Ensi kerralla teen sitten perusteellisempaa työtä. Ja tuloksesta pidän valtavasti, vaikka se kuulemma on tuottanut sovinnaisemmille sukulaisille kovasti päänvaivaa.

Tässä se siis on: ensimmäinen, helpotettu Herjolfsnesini.

Edelleen pientä ja arkista

2010-03-07T09:58:00.005+02:00

Käytän taas tätä blogia muistiinpanopaikkana kaikenlaisille pikkutöille. Että muistan silmukkaluvut ja niin edelleen.

Tein taas lapaset. Ohuesta kaksisäikeisestä vironvillasta puikoilla joiden olisi pitänyt olla 2,5 mutta jotka olivatkin 3. Silmukoita on 14 puikolla ja alun kierreraita on neulottu kaksinkertaisella langalla. Lapaset ovat aika isot, joten saatan huovuttaa näitä vielä vähän.

Sitten tein pipon miehelle. Tämä on paksummasta kolmisäikeisestä vironvillasta mutta puikot edelleen 3, että neuloksesta tulisi riittävän tukevaa ja tiivistä. Silmukoita 120, kavennukset aloitin 20 cm neulottuani. Kavensin neljällä kolkalla, oikeiden silmukoiden kohdalla aina kaksi silmukkaa kerrallaan siten että ensin tein ylivetokavennuksen, sitten neuloin kaksi yhteen. Näin joka toisella kerroksella kunnes silmukoita oli (noin) 14 puikolla, sen jälkeen kavensin joka kerroksella.

Mies on nyt ollut aikas kiva, joten hän sai myös toivomansa muistikirjan. Kirja on A6-kokoa ja sen kanteen (kankaalle) olen siirtänyt kuvan, jossa mies on laskeutumassa Euroopan ja Amerikan mannerlaattojen väliseen kuiluun. Tällainen mahdollisuus löytyy Islannista. Idea kuvien siirtämisestä kankaalle on Leenalta, mutta en kyllä yhtään muista miten hän on sitä tehnyt; minä on olen yksinkertaisesti printannut kuvan HP:n erikoispaperille ja silittänyt kiinni kankaaseen.

Aivan arkisia juttuja

2010-02-18T14:28:00.008+02:00

On ollut mielettömän hieno päivä ja ajattelin jo lähteä hiihtämään. Vaan arvatkaas mitä? Upposin reisiä myöten hankeen, ja totesin että ei, tänään ei hiihdetä. Sen sijaan kuvailin vähän pihalla, ja sitten siirryin ikuistamaan viime päivien käyttövaatetuotantoa.

Kaksoset olivat jälleen lähes lapasettomassa tilassa ja toisen pipo oli venynyt ämpärin mittoihin, joten ei auttanut kuin ryhtyä neulomaan. Tässä helpoimman mukaan tehtyjä käyttötamineita:

Pipo. Neulottu kaksinkertaisesta ohuesta villalangasta, silmukoita 100, kavennukset aloitin 15 cm neulottuani. Kavennukset ja malli ns. omasta päästä.

Pipo, seurassaan kahdet lapaset. Koska meidän kaksoset eivät ole ollenkaan samankokoisia, on lapasissakin kokoeroa. Hevirumpali vaati ehdottomasti punamustaa ja reilusti kutistumisvaraa; hän sai mitä pyysi.

Villasukat. Veljeni täytti vuosia ja kun useimmat hänen villasukistaan kuulemma olivat päätyneet keppihevosen päiksi, veli sai syntymäpäivälahjaksi sukat. Kissa on kuvassa näyttämässä, minkäkokoiset ovat numeron 46 sukat. Isot.

Sukissa on pari juttua. En ollut muistanutkaan, kuinka kivaa on pikkupalmikko, joka syntyy yksinkertaisesti neulomalla 2o, 2n joustinta ja neulomalla joka kuudennella kerroksella oikeat silmukat ristiin. Toinen juttu koskee päättelyä. Koska sukissa on peräti kolmea väriä, se voisi tietää aika monen langanpään päättelyä. Mutta opin jo vuosia sitten keinon välttää tämä: nykyisin aina aloittaessani tai lopettaessani väriä neulon langanpäät kiinni seuraaviin kerroksiin. Tämä tapahtuu niin, että aina silmukan edellä langanpää nostetaan neulottavan langan yli tai ali, vuorotellen, yleensä noin kymmenen silmukan verran. Muitakin vastaavia konsteja varmaan on, mutta joka tapauksessa on kiva kun pääteltävää jää vain yksi langanpää per sukka.

Joo, ja ostaisikohan joku ihan hyvän Sierran? Ainakin kolmisen vuotta sitten muistelen tämän käynnistyneen. Tai sitten erehdyn.

Kirjansidontaerikoinen nro 2

2010-02-09T19:43:00.014+02:00

Silloin muutama viikko sitten lupasin jossain vaiheessa näyttää miten kansia tehdään. Nyt olivat perheen maanisilta piirtäjiltä ja muuten vain lisämuistin tarpeisilta taas kirjat lopussa, joten ryhdyin valmistamaan uusia.

Kirjan sisuksien osalta neuvon palaamaan kirjasidontaerikoiseen nro 1, sillä erotuksella että nyt peilipaperit (eli molemmille puolille valmiiksi ommeltua kirjanaihiota liimattavat paksummat paperit) liimataan paikoilleen ennen nidontanauhojen ja verkon liimaamista. Nauhat siis liimataan peilipaperien päälle: operaatio tulee ymmärrettäväksi kun ajattelee että kaikessa pyritään siihen, että kirjasta tulee tukeva ja ettei se halkea helposti.

Olipas pitkä selostus, ja tajusin jo ettei siitä saa tolkkua ilman kuvia. Piti hakea yksi keskeneräinen kirja ja kuvata vähän lisää... tässä siis: oranssi paperi on se peilipaperi, kirjan selässä näkyvät nauhat nidontanauhoja ja verkko on verkko. Liimausjärjestys näkyy kuvassa.

Sitten siis kansien valmistamiseen. Ensin otetaan tukevaa ja tiukkaa pahvia, itse tapaan käyttää 2 mm:n kansipahvia. Pahvin laatu ei ole yhdentekevä, sillä monet pahvit taipuvat aika fataalisti kostuessaan. Leikataan (mattoveitsellä, kuten näkyy) kirjan sivun kokoiset pahvit. Tämä kannattaa tehdä millintarkasti.

Sitten otetaan tukevaa paperia ja leikataan kirjan korkuinen, noin 7 cm leveä liuska. Tämän jälkeen leikataan vielä paksummasta paperista (ei pahvista) täsmälleen (no less, no more) kirjan paksuutta vastaava suikale. Suikale liimataan keskelle leveämpää liuskaa. Käännetään ja otetaan liuskojen raja esille varovasti taittoluulla painelemalla ja vetämällä (jos paperi kestää). Ilmakuplia ei saa nytkään, kuten ei muissakaan työvaiheissa, jäädä kerrosten väliin. Tästä paketista tulee siis kirjan selkämyksen runko.

Sitten otetaan kansipahvit ja yhdistetään ne selkämykseen seuraavalla tavalla. Kannattaa katsoa kuvaa tarkasti, sillä itsekin sekoan edelleen juuri tässä työvaiheessa puolista ja suunnista. Selkämyksen paksumman osan ja kansipahvien reunojen väliin jätetään noin 3 mm tilaa. Liimataan. Nyt vahvistin selkämyksen vielä toiselta puolelta kluutilla eli kirjansitojien käyttämällä venymättömällä ja toiselta puolelta muovitetulla kankaalla. Ohut kerni varmaan kävisi ihan yhtä hyvin. Otin siis liuskan kluuttia ja liimasin sen toiselle puolelle kansihökötystä; päädyt taitoin reunojen yli ja liimasin. Ja jälleen reunat terävöitetään taittoluulla. Nyt kansien runko on valmis ja kansia voi ryhtyä päällystämään. Monen mielestä se onkin se kaikkein kivoin vaihe.

Yleensä minä päällystän kannet paperilla ja joskus vielä lakkaan ne decoupage-lakalla, tällä kertaa käytin kangasta. Tukeva ja tiivis puuvillakangas, tilkkutyökangas tai paksumpi, on helpointa käsitellä. Tässä on ikivanhaa tyynynpäällisessä palvellutta Ikean sisustuskangasta. Kansien päällystysmenetelmä ei nyt noudata mitään oikeaoppisuutta, sillä en tiedä miten se kuuluisi tehdä - mutta tämä tapa toimii ja sillä pääsee alkuun. Ensinnä siis liimaan kannet kiinni kankaaseen. Liimaa levitetään tasaisesti koko kansisysteemin päälle ja painellaan kangas huolellisesti kiinni (ilmakuplat taas!). Kulmat teen niinkuin kuvista näkyy.

Kun kannet ovat valmiit, niitä voi varovasti taivutella ja selkämystä pehmitellä. Samoin kirjan sisusta on hyvä vähän pehmittää. Joskus olen pehmittänyt sisustan selkämystä jopa vasaralla, kun olen tullut liimanneeksi sen kovin jäykäksi. Kirjan selkämyksen tulee kaartua mieluiten vähän ulospäin.

Ja sitten koittaa se selkäpiitä hyytävin vaihe: kirjan ja kansien yhdistäminen. Kirja painetaan mahdollisimman tiiviisti kansien sisään, kirjan selkämys vasten kansien selkää. Liimataan kuten kuvassa näkyy, ja koetetaan saada peilipaperi asettumaan, jos mahdollista, kerralla paikoilleen. Parhaiten tämä onnistuu ainakin minulta siten, että painelen sitä kirjan selkämyksestä kannen reunaa kohti. Sitten kiinnitetään toinen kansi samalla tavalla. Tässä vaiheessa kirjaa ei enää saa aukaista, ennen kuin se on kuivunut. Liimattujen lehtien ja kansien väliin laitetaan mahdollisimman takertumattomia ja värjäämättömiä papereita ja kirja pannaan painon alle tai ruuvipuristimiin kuivumaan ainakin yön yli. Minä käytän puristamiseen yleensä noin puolen metrin kirjapinoa, jonka alle hautaan uutukaiset.

Tässä on sitten valmis kirja tilkkutyökankaalla päällystetyn kaverinsa kanssa.

Kummaa joukkoa

2010-01-31T21:49:00.007+02:00

...tönöttää tuossa perintökaapin peilin edessä (taas tosi pimeässä).

Kyseessä ovat viimeinkin valmiiksi saamani vironhahtuvasta neulotut ja sitten huovutetut kintaat. Hidas hanke, koska ämpärinkokoisten lapasten neulominen oli minusta niin tylsää, ja koska työhön liittyi vaikeasti hallittavia epävarmuuksia: riittääkö marjaämpärin koko vai pitääkö olla perunasanko? Vai tynnyri? Olen huovuttanut varsin vähän, ja siksi ei tuntumaa ole. Olosuhteisiin nähden onnistuin aika hyvin, ja kirjaan jälleen tekniset tiedot.

Molemmat kintaat on neulottu yksinkertaisesta hahtuvasta, niinkuin Leena jossain vaiheessa neuvoi. Kuivapainoa en nyt muista, mutta eipä tuo paljon ollut - alle 100 grammaa pari. Sinisissä kintaissa on 14 silmukkaa puikolla, vihreä-punaisissa 16, puikot 3,5. Ja nyt opin, että peukaloa ei kannata tehdä suhteellisesti ottaen sen suuremmaksi kuin tavallisestikaan - sinisten kintaitten peukalo on hieman turhan leveä. Huovutus tapahtui pesukoneessa muun pyykin seassa 40 asteessa. 60 asteessa olisi varmasti syntynyt rusinoita. Kehitin patentin joka toimi aika hyvin: laitoin lapasiin sisälle muovipussin, jonka kiinnitin hakaneulalla lapasen ja peukalon kärjestä. Paljon ei tarvinnut irrotella kerroksia toisistaan.

Vihreissä kintaissa on hauska kelloreunus, ja se syntyi kun virkkasin lopun hahtuvan reunaan (kolme kerrosta kiinteitä silmukoita) ennen huovuttamista. Sen pituinen se.

Sairaslomapeitto

2010-01-23T09:08:00.006+02:00

Sain valmiiksi peiton, jota aloittelin jo loppusyksyllä. Poika, jonka värimaailmaan peitto parhaiten rimmaa, nimesi ja varasi peiton heti sairaslomapeitoksi. Sikainfluenssaa ennakoitiin silloin meilläkin, ja poika varautui kriisiin niinkuin parhaiten taisi. No, onneksi sikainfluenssaa ei sitten toistaiseksi ole tullut, sillä peitto valmistui vasta nyt.

Itselleni peitto oli tyypillinen sisuponnistus. Kirjoitin täällä jo jokin aika sitten valtavasta neulostilkkukasasta, joka kellarista löytyi, ja ihmettelin mitä kummaa tilkuista voi tehdä. Kerran aikaisemmin olin jo yrittänyt tilkkupeittoa, mutta silloin työ tuntui niin tuskaiselta, etten aikonut yrittää uudelleen. Joten yritin uudelleen. Tässä tulos, ja koska hommaan liittyy yhtä ja toista helpottavaa säätöä, kirjaan vaiheet tänne.

Koska tilkut olivat käyttämätöntä neulosta, pesin ja silitin ne. Neuloshan pyrkii kutistumaan erityisesti pituussuunnassa, ja siksi pesu oli välttämätön ettei peitosta tulisi myöhemmin ihan muotopuoli. Varmuuden vuoksi pidin myös tilkut samassa suunnassa, ettei peitto sitten joskus moneen kertaan pestynä ala vetää ristiin.

Tällaisia blokkeja sommittelin. Palat ovat noin 9x9 cm, välikaitaleet leveydeltään 5 cm. Ompelussa kokeilin ensin monenlaisia systeemejä, mutta yksinkertainen suora ommel osoittautui kaikkein ongelmattomimmaksi.

Yhdistin blokit pitkillä kaitaleilla. Minusta ei edelleenkään ole stemmaamaan risteyskohtia tarkalleen tai ylen paljon harsimaan, joten kiinnitin blokit ja kaitaleet vain nuppineuloilla. Onnistui se niinkin. Sitten silitin valmiin päällisen.

Tämän jälkeen (joulunaikaan, kuten näkyy) levitin päällekkäin taustakankaan, täytteen ja päällisen. Taustakankaana toimii kälyn vanha olohuoneen verho, joka osoittautui oikein sopivaksi: tukevaa puuvillasatiinia. Täytteenä on kaksinkertainen flanelli. Myöhemmin ilmeni, että yksikin kerros olisi riittänyt, sillä peitosta tuli aika painava (yli 4 kiloa, mitat noin 120 x 160 cm). Kiinnitin kerrokset tilapäisesti hakaneuloilla.

Kerrosten kiinnittämisessä päädyin kokeilemaan solmuja, sillä edelliskertainen tikkauskokeilu koneella oli kauhea. Tein merimiessolmun (ja vielä yhden päälle) jokaiseen tilkkujen risteyskohtaan ja työnsin langanpäät peiton sisään. Tässä osoittautui hyödylliseksi toinen neula, jolla sen langan vapaankin pään sai pääteltyä saman tien.

Solmujen tekemisessä vierähti muutama viikko, sillä välillä piti aloittaa työt. Mutta sinänsä solmujen tekeminen oli kyllä nopempaa kuin käsintikkaaminen (ks edellinen peitto). Sitten kun solmut olivat viimein valmiit, pääsin kääntämään reunoja. Kavensin taustakankaan reunat noin 5 cm yli täytteen ja päällisen reunan yltäviksi, taitoin kaksinkerroin ja (huom!) harsin! Koska olen hieman tumpelo kulmien ja sen sellaisten kanssa, kirjaan nyt tänne, miten kerrankin sain aikaan siistit kulmat. Näin.

Välttämätöntä kissa-apua oli tarjolla runsain mitoin.

Viimeiseksi ompelin reunat kiinni käsin. Ei ole ihan poissa laskuista, että vanha Singer olisi saattanut selvitä tästä, mutta en viitsinyt yrittää. Sitä paitsi käsin ompeleminen on minusta mukavaa, varsinkin kun kävin puolimatkassa reunanompelua ostamassa itselleni sormustimen.

Tässä se peitto sitten on, valmiina.

Puol'viisaan kirjat

2010-01-20T20:11:00.004+02:00

Terveisiä lapastehtaalta, tuotanto ei sittenkään vielä päättynyt. Sain ystävältäni uutenavuonna lainaksi Mary Oljen kirjan Kauneimmat kirjokintaat, ja siellä oli muutama malli joita ei voinut jättää tekemättä. Välttämättömimmin oli neulottava tämä malli, "puol'viisaan kirjat", lähtöisin Seiskarista.

Mary ei selittänyt mallin nimen historiaa, mutta oma tulkintani on, että mallissa ikään kuin ajetaan puolilla valoilla tai silmät puoliummessa. Olisi hauska tietää, minkäniminen se parin viikon takainen virolainen malli on, sillä siinäkin on vain puolet valot. Aika mukava tätä oli neuloa, tosin lankajuoksujen pituudet vaihtelivat siksi paljon, että tasaisesti neulominen ei ollut ihan helppoa. Lapasmalli on oma viritykseni = ei mitään peukalokiiloja eikä ranneresoreita niinkuin Maryn mallissa. Lisäksi kokeilin viimein kierrereunuksen tekoa (ohje muun muassa Leenan blogissa), eikä se ollut vaikeaa. Lanka on edelleen sitä kotitekoista pässinpökkimää yhdessä jonkin vauvalangan kanssa, puikot 3, silmukoita 56.

En ole ajatellut kirjata aivan kaikkia käsitöitäni, mutta tästä pussista jonka tein käsityöuraansa aloittelevalle veljentyttärelleni, tuli vain niin söpö, etten malta olla laittamatta kuvaa tähän. Käsityöpussi on minulle kuten monelle muullekin tämänikäiselle ja vanhemmalle varsin nostalginen esine, sillä sellainen tehtiin vielä 70-luvun alussa koulussa heti kolmannen luokan syksyllä, ja sitä oli myös tarkoitus käyttää.

Käsityöhön suhtauduttiin tuohon aikaan vielä ihan luonnollisesti ja väistämättömästi elämään kuuluvana asiana, ja erinäisiä asioita kuten neulomista, virkkaamista ja ompelua piti oppia tekemään koska sillä tavalla saatiin vaatteita! Näin ainakin siellä maalla missä minä kasvoin. Vuosikymmentä aikaisemmin äitini käsityönopettajana opetti toisella kymmenellä olevat tytöt muun muassa kutomaan kangasta, koska taito nyt oli elämässä tarpeen. Ei yhtään hullumpaa minun mielestäni, ja onneksi äiti ehti opettaa vielä minullekin paitsi perustekniikoita, myös ja ennen muuta asenteen että kaikenlaista tarpeellista tavaraa tosiaankin voi tehdä itse.

Taustalla näkyvä matto on muuten vielä pari vuosikymmentä vanhempi: sen on aikoinaan sodan jälkeen tehnyt edesmennyt tätini karvalangasta - eli kaikesta karvasta mitä vain on käsiinsä saatu, on kehrätty lankaa, värjätty kasviväreillä ja kudottu... matto on kooltaan noin 2,5 x 3,5 metriä, joten työmäärää voi vain koettaa arvailla.

HHH-keittiöstä: punaista nakkisoppaa

2010-01-15T16:42:00.005+02:00

Meillä talviviikot ovat aina olleet perusruokaviikkoja parhaimmillaan. Ulkona ei voi suuremmin möyriä, ja ruuanlaitollekin riittää vähän enemmän huomiota. Sen kanssa kilpailevat kolme suurta: käsityöt, lukeminen ja musiikki, siksi homma tuppaa olemaan vähän puuskittaista. Nyt kuitenkin yksi pojista puhui sen verran haikeasti punaisesta nakkisopasta, että ryhdyin sitä laittamaan. Sopan sukulainen on tainnut jo esiintyä täällä kasvisversiona, nyt tulee nakillinen laitos.

Keiton laittaminen alkaa edellisenä iltana, kun pavut (puolisen pussia) laitetaan likoamaan. Aamulla pavut keitetään ja laitetaan muutamaksi tunniksi marinoitumaan: päälle kaadetaan oliiviöljyä ja lisätään pari suurta valkosipulinkynttä, chiliä jauheena tai tuoreena, mustapippuria ja vaikka pizzamaustetta. Sekoitetaan ja jätetään kannen alle.

Iltapäivällä kun keitto on aika keittää, edellisiin lisätään muutama porkkana viipaleina, yksi isompi tai muutama pieni (niinkuin meidän itseviljellyt) purjo, parsakaali tai kaksi, ja vihanneksia freesataan öljyssä papujen seassa.

Sitten joukkoon kaadetaan kolmisen purkkia tomaattimurskaa ja vähän vettä, laakerinlehtiä, mustapippuria ja pari teelusikallista sokeria tomaatin pistävän maun taittamiseksi. Keitellään. Samaan aikaan nakinkappaleet paahdetaan (minä käytän tässä wokkipannua).

Nakit kaadetaan soppaan ja lisätään vielä pari kolme desiä mung-pavun ituja. Keitellään vielä pari kolme minuuttia. Hämyinen soppa on valmis. Huh, se on parempaa ja paremman näköistäkin kuin kuvasta luulisi!

Kumppaniksi leipää, tässä kotitekoista piimälimppua ja hiivaleipää. Hyvää on ja riittää pariksi päiväksi jopa meillä.

Ai niin, HHH-keittiö tarkoittaa Hyvää, Helppoa ja Halpaa. Se eroaa mieheni usein muistelemasta ravintoneliökeittiöstä, jossa ruuan tulee sisältää neljää perustarviketta: rasvaa, suolaa, sokeria ja alkoholia. Tosin on niitä sellaisiakin sapuskoita, jotka täyttävät molemmat ehdot ;-)

Ja sitten jotain ihan toisenlaista

2010-01-13T18:31:00.007+02:00

Tai ainakin vähän. Löysin pussukoistani kaksi kerää Regiaa, jotka olin syksyllä ostanut jossain puuskassa, ja ihastuin väreihin uudelleen siinä määrin, että päätin neuloa sukat. Tässä!

Sukat ovat malliltaan "Maija-Liisan sukat", joista olen jo aikaisemminkin kirjoittanut. Pari jujua niissä kuitenkin on, ja jos joku ei vielä sattuisi osaamaan tehdä nirkkoreunaa (vai pykä?), niin näytän nyt sanoin ja kuvin, miten se tapahtuu. Itse asiassa minäkin opin tämän vasta toissa kesänä, kun viimein muistin kysyä äidiltä.

Sukka aloitetaan ihan tavallisesti: luodaan parillinen määrä silmukoita +1, silmukat jaetaan puikoille ja ensimmäinen ja viimeinen silmukka neulotaan nurin yhteen, kuten Mary Olki opettaa. Neulotaan ainaoikein niin pitkälti, miten leveäksi reunus halutaan - minä olen tässä neulonut 10 kerrosta. Silmukoita näissä sukissa on 16 puikolla ja puikot kokoa 2,5.

Sitten aletaan tehdä reikäraitaa (joka sopisi itsekseenkin yksinkertaiseksi koristeeksi). Neulotaan kaksi silmukkaa yhteen, nostetaan lanka puikolle kiertämättä sitä mitenkään, kaksi yhteen, lanka puikolle, jne. koko kerroksen matkalta. Silmukkaluku pysyy siis samana.

Seuraavalla kerroksella neulotaan ainaoikein. Muodostuu reikiä. Tämän jälkeen jatketaan ainaoikein yhtä monta kerrosta kuin neulottiin ennen reikärivin tekoa. Minä vaihdoin tässä työssä reikäraidan jälkeen väriä, koska halusin reunuksesta eri värisen kuin muu sukka.

Sitten seuraa ainoa hankalampi vaihe. Nirkkoreuna saadaan aikaan yksinkertaisesti taittamalla neulomus kaksinkerroin. Se ei ole hankalaa, mutta luomakerroksen yhdistäminen neulomalla viimeiseen kerrokseen voi olla vähäsen kinkkistä, varsinkin jos on tullut luotua tiukkoja silmukoita. Hyvä siis on, jos muistaa hiukan höllätä siinä vaiheessa. Helpoimmaksi on osoittautunut jälleen Mary Oljen menetelmä: otetaan apupuikko ja poimitaan siihen valmiiksi työn alla olevan puikollisen vastinsilmukat luomakerroksesta. Kun silmukoita alkaa yhdistää, kannattaa tarkistaa, että silmukkariveistä tulee suoria, ts. ettei työ ala vetää vinoon. Kun ensimmäisen puikollisen saa kohdalleen, muut tapaavat asettua aika helposti.

Siinäpä se sitten onkin. Tämän kierroksen jälkeen voi neulomista jatkaa tavallisesti. Näihin sukkiin neuloin ensin kymmenkunta kierrosta oikein, sitten yksi oikein yksi nurin joustinta. Viime viikkoina olen oppinut kahdestakin eri paikasta, että oikeat silmukat kannattaa neuloa kiertäen, eli poimia silmukka takareunasta. Joustimesta tulee selkeämpää ja napakampaa tällä tavalla.

Enkä minä kyllä kovin kauaa ole osannut tehdä vahvistettua kantapäätäkään: siinä kantalappu ja kantapään käännöskohta neulotaan puolipatenttina - mikä tarkoittaa että oikealla neulotaan siten, että joka toinen silmukka neulotaan oikein, joka toinen nostetaan neulomatta; nurjalla neulotaan kaikki silmukat nurin. Jos tästä haluaa linnunsilmäversion, niin joka toisella oikealla kerroksella ensimmäinen silmukka neulotaan oikein, joka toisella kerroksella ensimmäinen silmukka nostetaan neulomatta.

Siinä annos kansanomaista perustekniikkaa...melkein kaikki asiat löytyvät Mary Oljen kirjasta Kirjokintaista kauneimmat, jos joku onnistuu saamaan tällaisen aarteen käsiinsä.

Ja vielä pakollinen kissakuva. Taustalla kiipeilee perheen lukiolaisen näkemys.. jostakin.

Lisää lapasia

2010-01-04T19:07:00.004+02:00

Vimmainen neulominen on jatkunut tähän päivään asti; saapa nähdä, monetko näitä vielä syntyy ennenkuin helpottaa ja olen ikäänkuin valmis siirtymään johonkin muuhun käsityöhön. Tässä siis jälleen yhdet virolaiset, malli Aino Praaklin Virumaa-vihkosta.

Miten ollakaan, näistäkin tuli miesten lapaset vaikka kuinka koetin neuloa pienestä langasta. Mutta ei. Ilmeisesti 2,5 mm:n puikot ja 60 silmukkaa on sellainen yhdistelmä, että lapasista tulee miestenkokoiset. No, ei se mitään. Uusi yritys jollain muulla mallilla!

Kirjansidontaerikoinen nro 1

2009-12-31T08:38:00.008+02:00

Talosta olivat piirustus- ja muistikirjat hälyttävästi hupenemassa, joten ryhdyin taas kirjantekoon. Samalla ajattelin kirjata tänne kirjansidonnan perustekniikkaa; muistan nimittäin että aikanaan minun oli yllättävän vaikea löytää neuvoja asiassa. Nyt tekniikkakuvauksia kyllä jo löytyy muualtakin, mutta näytänpä nyt silti miten minä olen oppinut tekemään.

Kirjansidonta on siitä mukavaa, ettei siinä tarvita oikeastaan mitään erikoisvälineitä. Tilkkutyövälineistä on paljon apua mittaamisessa ja päällisen leikkaamisessa. Muuten riittää jos on: paperia, naskali, parsinneula, lankaa, verkko- tai muuta jäykkää kangasta, tukevaa pahvia, liimaa ja kangasta tai paperia jolla päällystää kirjan. Jos haluaa rakentaa kannet "oikeasti", on kluutista (muistuttaa kerniä tai ohutta vahakangasta) apua. Mutta vähemmälläkin pääsee alkuun. Taittoluu (näkyy kuvissa) on ehdoton perusväline, mutta jotain vastaavaa voi hyvin löytyä keittiönlaatikoista.

Ensin siis otetaan paperia, tavallinen kopiopaperi käy hyvin. Noin viisi paperia taitetaan kerrallaan nipuksi ja taitos varmistetaan teräväksi taittoluulla. Nippuja voi tehdä 12-15 paperin paksuudesta riippuen. Kuvien töissä olen käyttänyt halpaa vesiväripaperia. Sitten otetaan yksi paperi joka taitetaan samoin, ja tehdään siihen merkit ompelureikiä varten. Paperia käytetään mallina (laitetaan se nipun sisään) ja painetaan jokaiseen nippuun naskalilla tai vastaavalla reiät ompelua varten. A5-kokoiseen kirjaan riittää hyvin 6 reikää.

Kun niput on rei'itetty, voi kirjaa alkaa ommella - parsinneula on hyvä, ja langaksi käy mikä tahansa vahva mielellään vahapintainen lanka. Jos ei kirjansidontalankaa ole, esimerkiksi karhulanka tai vaikka tilkkutöihin tarkoitettu tikkauslanka sopii. Lankaa joutuu kiristämään, joten se ei saa olla kovin katkeilevaa. Ompelussa on muutama niksi, joita koetan tässä kuvata.

Otetaan ensin yksi nippu, ja työnnetään neula sisään päädyssä olevasta ensimmäisestä reiästä. Ulos seuraavasta reiästä, jälleen sisään ja ulos kunnes toisen päädyn viimeisestä reiästä tullaan ulos. Sitten otetaan uusi nippu, laitetaan se tukevasti edellisen päälle ja lähdetään samalla tavalla takaisinpäin. Telinettä ei tarvita mitenkään välttämättömästi, ompeluksen voi tukea yksinkertaisesti laittamalla käden ommeltavan nipun väliin. Niput pitää painaa ommellessa tiukasti yhteen, muuten sidoksesta ei tule tukeva vaan kirja lerppuu. Kun tullaan päätyyn, langat kiristetään ja solmitaan merimiessolmulla tiukasti yhteen. Tässä vaiheessa on hyvä ujuttaa jonkinlainen joustamaton nauhanpätkä (n. 5 cm) kirjanselkään ompelusten alle (näkyy kuvissa).

Otetaan jälleen uusi nippu, laitetaan se edellisten päälle ja jatketaan ompelua samalla tavalla. Nyt päätyyn tultaessa lanka kiristetään (vetämällä aina vaakasuorassa paperiin nähden, muuten paperi repeää), neula työnnetään KAHDEN nipun välistä viistosti ompeluksen sisäpuolelta ulos, ja neula vedetään syntyvästä lenkistä läpi. Syntyy solmu. Ja sitten otetaan uusi nippu, ommellaan ja tehdään jälleen päädyssä samanlainen solmu.

Näin ompelu jatkuu nippu kerrallaan, kunnes kaikki on kiinnitetty. Jos (kun) lanka loppuu, sen voi jatkaa merimiessolmulla jommassakummassa päädyssä.

Nyt otetaan liimaa (erikeeper tai vastaava käy, vaikka oikea kirjansidontaliima on kyllä parempaa). Langanpäät lyhennetään ja painellaan liiman avulla kirjan selkämykseen. Jos tehtäisiin "oikeat" kannet, tässä vaiheessa liimattaisiin ns peilipaperit molemmin puolin kirjaa, mutta nyt ei tehdä, vaan nauhat kiristetään ja liimataan kiinni kirjaan. Sitten otetaan pala verkkoa tai vastaavaa (selkämys + noin 3cm molemmin puolin) ja liimataan verkko selkämykseen kiinni. Ylimenevä osa saa jäädä irti. Samalla, jos haluaa olla hieno, voi laittaa ns kapiteelinauhan - muukin kuin tällainen virallinen nauha käy. Tässä vaiheessa kiinnitetään myös kirjanmerkkinauha, jos sellaisen haluaa. Nyt työn voi jättää kuivumaan pariksi tunniksi.

Liiman kuivuttua kirjan selkämystä voi vähän pehmitellä ja puristella niin, että muodosta tulee hieman ulospäin kaareva. Sitten aloitetaan kansien laittaminen. Nämä ovat nyt kehittelemäni helppokannet, toisella kertaa näytän miten ne oikeat kannet rakennetaan. Eli. Otetaan tiukkaa ja tukevaa pahvia - tässä tapauksessa otin käyttöön piirustuslehtiöiden takapahvit - ja leikataan kirjan sivun kokoinen kappale kumpaakin kantta varten. Helppoversiossa yksinkertaisesti liimaan pahvit kiinni kirjaan molemmin puolin ja tuen kiinnityksen liimaamalla verkon reunan pahvin päälle.

Liimaamisessakin on omat pikku niksinsä. Ensinnäkin, liimaa levitetään aina tasaisesti koko sivun alueelle. Seuraavaan väliin kannattaa laittaa jokin apupaperi, ettei tule sotketuksi kirjaa liimalla. Ja liimauksesta poistetaan aina kaikki ilmakuplat varovasti käsin ja taittoluulla painamalla ja vetämälläkin, jos paperi vain sen kestää. Ei kannata masentua, vaikka paperit tässä vaiheessa jäävät kurttuisiksi, ne oikenevat kuivuessaan yllättävän hyvin. Mutta ilma on tärkeää saada pois.

Kun pahvit on kiinnitetty, alkaa taiteellinen osuus. Näissä kirjoissa se on toteutettu käyttämällä vanhaa nahkatakin hihaa ja rohdinpellavaista patjakangasta. Hyödynsin hihassa ollutta paksua saumaa sijoittamalla sen kirjanselkään. Muuten vain yksinkertaisesti liimasin nahan kiinni kirjaan: ensin selkämys, sitten kannet. Tasoittamisen tein jälkikäteen pyöröleikkurilla.

Patjakangas oli kinkkisempi tapaus. Ensinnä liimasin kirjanselkään vahvistukseksi palan nahkaa. Sitten leikkasin ja taitoin kankaan kuten kuvassa näkyy, liimasin taitoksen tukevaksi, ja puin kankaan nahkan tapaan kirjan päälle, sillä erotuksella että nyt taivutin kankaan reunat pahvin reunojen yli ja liimasin kiinni. Kulmista leikkasin kolmionmuotoiset palat pois, ettei muutenkin paksua kangasta tarvinnut laittaa kaksinkerroin.

Ja vielä oli viimeistelytyötä. Otin kaksi vähän paksumpaa paperia peilipapereiksi, taitoin ne ja liimasin kannen ja kirjan väliin, niin että karseat kangastaitokset peittyivät ja kansi pysyy sisäpuoleltakin tiukasti kiinni.

Sitten vain painojen alle yöksi lepäämään ja kuivumaan. Tässä vaiheessa kannattaa vielä laittaa paperit sellaisiin väleihin, jotka saattaisivat liimautua yhteen. Paperit myös imevät ylimääräistä kosteutta.

Ja aamulla on valmista!

Hyviä ohjeita olen löytänyt muun muassa Gwen Diehnin kirjasta The Decorated Journal - ihana inspiraationlähde ja ihmeen maanläheinen kirja amerikkalaiseksi ;-) ja virolaisen Käsityö-lehden ensimmäisestä suomenkielisestä numerosta.

Ja muusa on tietysti aina hyvä olemassa.

Hurahdin kintaisiin

2009-12-30T14:32:00.003+02:00

Siinä se. Hurahdus kyllä tapahtui jo keväisellä Tallinnan-reissulla, kun löysin Aino Praaklin ihastuttavia lehdykköjä - Kirjokintaita Vironmaalta ja Setumaalta, toistakymmentä mallia kussakin taitoksessa. Aineellistumistaan hurahdus kuitenkin joutui odottamaan tähän asti. Ja että on ollut mukavaa! Vielä en ole ehtinyt tehdä kuin kolmet kintaat, mutta ei tämä tähän taida päättyä.

Tässä ensimmäiset... kahdet siksi, että en tahtonut saada aikaan pareja vaan useita aina hiukan erilaisia lapasia - mallikertojen määrää oli kumman vaikea laskea! Ja peukaloiden kuvion jouduin pienentämään, kun en muuten saanut siitä siistiä. Molemmat lapaset/kintaat ovat isot, selvästi miesten kokoa. Molemmat on neulottu 2,5 mm:n puikoilla. Ruskea on ihan tavallista kaupan lankaa - syreeni tai vastaava, vanhoja jämiä, mutta keltainen on ihan itse viime kesänä värjäämääni vanhaa kotonakehrättyä. Keltainen väri on peräisin pietaryrtistä, raparperista ja nokkosesta. Sen huomasin jo tässä ensimmäisessä hankkeessa, että kovahkot langat toimivat parhaiten näissä neuleissa. Mitenköhän olisi ryijylanka?

Nämä lapaset ovat pientä naisten tai isoa lasten kokoa. Ja sama juttu, muutin peukalon kuvioinnin vaikka malleissa selvästi on tapana häivyttää peukalo "taustaan". Lapaset on neulottu 3mm:n puikoilla siitä samasta kotikehrätystä mutta luonnonvalkoisesta langasta ja isohkosta sukkalangasta. Kauniithan nämäkin ovat, mutta yhtään isompaa lankaa en kyllä käyttäisi. Kansanomaisten kuvioiden sirous ja luonteikkuus tulee selvästi parhaiten esille pienellä langalla ja ohuilla puikoilla neulottaessa.

Sokerina pohjalla, joulun kunniaksi vielä kuva isännän ylpeydestä. Tämän hienompaa kuusta meillä ei kuulemma ole koskaan ollut eikä tule olemaan! Huippu on siis saavutettu ainakin yhdellä alalla.

Huivi lenkkimohairista

2009-12-12T09:08:00.003+02:00

Nyt valmistui työ, joka on todella simppeli ja yllättävän mukava. Näin syksyllä koulutuksessa ollessani huivin, joka oli matkan päästä katsottuna käyttäjällään todella näyttävä - toki näyttävyyttä lisäsi ihana ruohonvihreä väri... Heti ensimmäisellä tauolla ryntäsin tutkimaan asiaa lähemmin.

Huivi oli aivan yksinkertainen kolmio, isoilla puikoilla (tässä minun versiossani nro 7) Esiton lenkkimohairista neulottu. Aloitetetaan kahdesta silmukasta, lisätään joka kerroksen alussa yksi silmukka, neulotaan ainaoikein-neuletta kunnes vyyhti (noin 240 grammaa muistaakseni) loppuu. Siinä kaikki. Lenkkimohair ei kylläkään ole maailman miellyttävintä neulottavaa, mutta mallin yksinkertaisuus korvaa lenkkien takertumisen puikonkärkiin.

Valmis huivi on joustava ja muotoutuu kauniisti käyttäjän päälle. Tämä lähtee joululahjaksi netittömään talouteen.

Tilkkuja, tilkkuja,vielä kerran tilkkuja

2009-12-05T15:18:00.006+02:00

Olisi mukava esitellä valmiita töitä, mutta kun niitä ei nyt ole, niin näytänpä jotain muuta. Tämä ei kyllä sovi heikkohermoisille.

Tuonne kellarissa olevaan käsityöhuoneeseeni on nyt kohta kymmenen vuoden ajan kertynyt tilkkuja. Olen ommellut jossain vaiheessa paljonkin, sitten taas on ollut hiljaisempaa, mutta yhtä kaikki, tilkkuja on siunaantunut vallan mahdottomat määrät. Nyt otin asiakseni käydä tilkuston aarteiden kimppuun ja selvittää mitä siellä oikein on. Pelottavaa!

Parin tunnin aherruksen jälkeen aloin saada jotain tolkkua kankaisiin ja tilkkuihin. Järjestin ne värin mukaan. Joka väriluokkaa kun on joka tapauksessa niin paljon, että jotain varsinaista työtä aloittaessani voin kyllä penkoa esiin yhteensopivat materiaalit.

Punaisia, oransseja, keltaisia ja ruskeita. Lämpimiä sävyjä siis.

Sinisiä ja harmaita. Laatikko on tupaten täysi, sillä se sisältää useita farkkuja ja muita housuja.

Vihreitä.

Kylmiä punaisia, violettia.

Sekä erinäisiä muita lajitteluluokkia. Tuntuu että vaivannäkö kannatti, sillä nyt suorastaan sormet syyhyvät, kun odotan pääseväni työstämään näistä edes jotain. Ja värien kanssa työskentely on minusta aina hauskaa, jopa tässäkin muodossa. Tosin yhden asian opin viimeistään nyt: tästä lähtien pesen uudet kankaat AINA ennen kuin teen niistä mitään. Nyt osa kankaista on pestyjä, osa ei, ja kun en tietenkään muista mitä olen pessyt, edessä on monta tuntia ensin pesupaljun, sitten silitysraudan seurassa. Ei voi mitään.

Mutta yhteen asiaan pyytäisin neuvoja ja ideoita. Kertokaa nyt hyvät ihmiset, mitä ihmettä voi tehdä noin kymmenestä kilosta erilaisia neulostilkkuja. En raaski heittää näitä poiskaan (paitsi ne kaameimmat tekokuidut, joita niitäkin laatikosta löytyy). Mutta mitä ihmettä näistä voi tehdä?

Huovutettuja kintaita

2009-11-27T10:21:00.004+02:00

Kun näin paikallisessa Citymarketissa Puro-lankaa, totesin monen muun tavoin että tuota on saatava. Mutta mitä siitä tekisi, sitäpä ei ollutkaan niin helppo keksiä. Muutaman epäonnistuneen kokeilun jälkeen (lankaa ei esimerkiksi voi neuloa kinnasneulalla, sillä se on aivan liian huopuvaa ja takertuvaa siihen tarkoitukseen) päädyin puikoilla neulottuihin, huovutettaviin kintaisiin. Tässä nämä marjaämpärin kokoiset lapaset ovat ennen huovutusta. Yhteen lapaseen meni lankaa 100 grammaa. Neuloin 12 silmukkaa puikolla, siis yhteensä 48 silmukkaa; muu koko suhteutuu tähän.

Ja tällaisia myttyjä tuli pesukoneesta. Pesin 40 asteessa konepesua sietävän villapyykin seassa.

Ankaran venyttelyn jälkeen päästiin tämännäköiseen lopputulokseen. Koko on iso lasten tai pieni naisten koko. Jos isokätisemmälle tekee, ei 200 grammaa siis riitä kintaisiin tällä menetelmällä. Käsinhuovuttaen varmasti riittäisikin. Kintaat ovat kyllä ihanan länpimät, tukevat, tuulta ja tuiskua pitävät. Ja niissä on mukavan pehmoinen tuntu.

Tulinpa sitten takaisin

2009-11-26T11:27:00.003+02:00

On tehnyt ihan hyvää olla tauolla. Moninaiset hankkeet ja ajatussotku tämän bloginpitämisen ympärillä alkoivat olla aivan liikaa, mutta nyt tuntuu jo paremmalta. Ei suinkaan vähiten sen takia, että olen saanut tai saamassa ainakin joitain isompia töitä valmiiksi. Ja nyt kun niitä on alkanut valmistua, on töitä näköjään kuitenkin saatava näyttää. Niinkuin blogiystäväni Leena totesi, harrastuksilla täytyy ilmeisesti olla yleisönsä... Vanhojen tekstien ja töiden suhteen tein nyt sellaisen ratkaisun, että kokosin ehkä itselleni tärkeimmät työt edellisiin postauksiin. Tekstit olen kuitenkin poistanut, minusta oli mukavampaa aloittaa jollain lailla puhtaalta pöydältä.

Tänään haluaisin esitellä tilkkupeiton, joka valmistui muutamia viikkoja sitten. Peitto on heinäkuussa aloitettu, mikä näkyy tähän ajankohtaan hieman kalseissa väreissä. Mutta mitäpä siitä, peitto on yllättävänkin mukavalla tavalla lämpöinen. Kas tässä.

Peitto on aika suuri, 198x160 cm ja käsin tikattu. Kankaista osa on joskus hankittuja virallisia tilkkutyökankaita, pari väriä miehen paidoista, tausta entisen kodin olohuoneen verho. Vanu on Warm&Natural Tilkkutarhasta. Malli on omasta päästä, vaikkakaan ei kovin uutta luova; joka tapauksessa olen peittoon tosi tyytyväinen. Ja yritän pidätellä itseäni, etten heti aloittaisi uutta kun muutama työ on kesken nytkin.

Tässä on vielä yksi pienempi ompelus. Pari jujua näissä tyynyissä kuitenkin on: olin hirveän tyytyväinen, etten joutunut lainkaan leikkaamaan näiden Karnaluksista ostettujen pellavakankaiden reunoja, vaan taittelin kankaan vain ja ompelin. Ja toinen: onneksi säästin Ikean ihanien mutta toivottoman epäkäytännöllisten pellavapussilakanoiden kiinnitysnauhat, kun muutin lakanoita toisella tavalla toimiviksi. Nyt ne olivat valmiina ommeltaviksi näihin tyynynpäällisiin.

Ja vielä on näytettävä aivan ihana nimipäivälahja, jonka sain viime viikolla. Eikö ole söpö! Langan nimeä on muista, mutta kukkaro on virkattu ja huovutettu - nappi pihlajaa.